maanantai 25. helmikuuta 2008

Poliittinen järjestelmä haasteiden edessä?

Kristian Smedsin ohjaaman näytelmän ”Tuntematon Sotilas” on tulkittu kuvaavan tietyn yhteiskunnallisen aikakauden päättymistä, suurten ikäluokkien vaikutusvallan loppumista ja Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan jäämistä markkinatalouden jyrän alle.

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusedellytys on ollut korkea työllisyys korkeassa veroasteessa. Länsimaiset talousteoriat eivät usko yhtälön toteutumiseen avoimessa markkinataloudessa, mutta hyvinvointiyhteiskunta on silti pitänyt pintansa. Hyvät palvelut on pystytty takaamaan kansalaisille oikeudenmukaisesti ja konsensusyhteiskunta on ollut turvallinen.

Globaalissa markkinataloudessa kasvoton pääomanomistaja pyrkii sijoittamansa pääoman maksimaaliseen tuottoon ilman yhteiskunnallisten vaikutusten arviointia. Tämä johtaa siihen, että tuote pyritään valmistamaan mahdollisimman halvalla ja saattamaan ostovoimaisen kuluttajan käsiin mahdollisimman edullisesti ja nopeasti.

Tuotantojen siirtymisistä ja kannattavien tuotantojen lakkautuksista on tullut arkipäivää Suomessa vasta 2000-luvulla. Kuin ihmeen kaupalla työllisyys on säilynyt korkealla tasolla useista jätti-irtisanomisista huolimatta.

Tuotantojen siirtymisiä ei ole voitu estää. Poliittinen järjestelmä ei ole halunnut puuttua verotuksen, työntekijöiden irtisanomissuojan tai lainsäädännön avulla syntyneisiin tilanteisiin. Perusteena on esitetty, että Suomi ajaisi näillä toimin itsensä paitsioon kansainvälisessä markkinataloudessa.

Toisaalta verotus (kuljetusten ympäristöverot, ns. Tobinin vero), työntekijöiden irtisanomissuojan kohottaminen tai lainsäädäntö ovat juuri niitä keinoja, joilla poliittisen järjestelmän on mahdollisuus asiaan puuttua. Jos hyvinvointiyhteiskunnan perusteita luodessamme olisimme uskoneet, ettemme voi luoda korkeaa työllisyyttä yhtä aikaa korkean veroasteen kanssa, ei pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa olisi koskaan syntynyt. Malli on edelleen talousteorioiden vastainen, mutta toimii käytännössä.

Jos poliittinen järjestelmä ei päätä ihmisille tärkeistä asioista, ei se myöskään kannusta kansalaisia vaikuttamaan ääniuurnilla.

Toisaalta voidaan kysyä, muodostuuko käsitys markkinavoimien vallasta aina taloudellisen suhdanteen huipulla ja poliittisia ratkaisuja tehdään vasta, kun ihmisillä on hätä ja markkinat polvillaan. 1980-luvun lopulla puhuttiin yleisesti, että ”raha” ohjaa kaikkea, eikä poliitikoilla ole todellista valtaa. Näin ei puhuttu enää vuonna 1995. Nyt, vuonna 2008, olemme taas "voimattomia".

Teoria osaltaan selittäisi myös SDP:n vaalimenestystä silloin, kun talouselämässä menee heikosti ja heikkoa menestystä silloin, kun taloudessa menee hyvin. SDP on valtionhoitajapuolue, eikä suitsuta markkinatalouden kaikkivoipaisuutta.

Onko sitten niin, että jos konsensuksessa elävä hyvinvointiyhteiskunta muuttuu vastakkainasettelun markkinatalousyhteiskunnaksi, palaa paljon kaivattu politiikka takaisin politiikkaan? Näin ei välttämättä tapahdu. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa markkinatalouden painoarvo on suuri, ovat äänestysprosentit Eurooppaa heikommat. Vain ne käyttävät äänivaltaansa, joille poliittisen järjestelmän päätöksillä on merkitystä.

Poliittisen ohjauksen puuttuminen ei ole ainoastaan makrotason ongelma. Samoja kysymyksiä pohditaan myös kuntatasolla. Turun kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Jukka Mikkola kirjoitti Turun Sanomissa ja UP Demarissa, kuinka paljon Turun valtuusto on delegoinut päätäntävaltaansa 1970-luvulta tähän päivään, jos asiaa tarkastelee päätösasioiden lukumäärissä. Kuntalaisten ja jopa kuntapoliitikkojen on joskus vaikea tietää, kuka päätti mistäkin asiasta. Samaa keskustelua käydään myös kuntien ja valtion välillä, kun moititaan valtion ohjausmekanismien puuttumista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Valta pitää ottaa, ennen kuin katastrofit pakottavat siihen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Tämä johtaa siihen, että tuote pyritään valmistamaan mahdollisimman halvalla ja saattamaan ostovoimaisen kuluttajan käsiin mahdollisimman edullisesti ja nopeasti."

Hyvä kirjoitus, ellei suorastaan erinomainen. Ylläolevaa kohtaa kuitenkin kommentoisin. Tosiasiassahan kuvio ei mene niin, että hyöty halvoista valmistuskustannuksista siirtyisi kuluttajalle. Vai onko joku huomannut esimerkiksi Niken tossujen tai muiden merkkituotteiden hintojen laskeneen sen myötä, että tuotanto on siirtynyt halpamaihin? Kyllä sen hyödyn pääsääntöisesti korjaavat yritysten omistajat ja johtajat.

Ari Korhonen kirjoitti...

Juu, tarkoitan kyllä samaa asiaa kuin sinäkin, olen näköjään kirjannut kohdan epätarkasti.

En siis tarkoita, että tuote olisi kuluttajan kannalta edullinen, vaan nimenomaan tuotantokustannusten kannalta, eli että omistaja saa nyhdettyä mahdollisimman suuren tuoton. Kuljettaminenhan on osa tuotteen hintaa ja mitä halvemmalla sen voi tehdä, sitä enemmän kannattavaa on valmistaa kulutustavaraa halpatyön maassa, vaikka olisikin kaukana ostovoimaisesta kuluttajasta.

Ostovoimainen kuluttajahan on samalla "kallis" työntekijä. Halpa työntekijä ei taas ole ostovoimainen.

Kiitos Kari huomiostasi!