sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kunnissa tasapainotetaan Suomen talous

Kolumni Savon Sanomissa syyskuussa 2011

Kesällä 2009 arvioitiin, että maailmantalouden taantumasta selvittiin. Talousmittarit viestittivät enteitä orastavasta kasvusta. Suomessa taitettiin peistä elvytysmiljoonista ja elvytyksen tavasta. Markkinoille pumpattiin velkarahaa, jonka tarkoitus oli pitää kulutus ja investoinnit käynnissä ja estää luottolaman syntyminen. Näin tapahtuikin.

Mutta sitten tuli ongelma. Velkaongelma kärjistyi Euroopassa, kun talouskasvu ei jatkunutkaan toivotulla tavalla. Samoin Atlantin takana Yhdysvallat on ajautunut velkoineen veitsenterälle. Maailman talous tuntuu syöksyvän samalla tavoin kuin syksyllä 2008. Jo vuonna 2009 enteilty W-teoria saattaa sittenkin pitää paikkansa ja edessä on uusi lasku, joka on jyrkempi kuin edellinen ja seuraukset ovat tuhoisammat.

Julkisen sektorin velkaongelma

Ensisijaisesti velka on tällä kertaa valtioiden ja julkisen sektorin ongelma. Viime kädessä kuitenkin lasku lankeaa tavallisille veronmaksajille. Koska Suomi on vielä kohtuullisen hyvässä taloudellisessa asemassa moneen muuhun maahan verrattuna, pitäisi poliittisesti pystyä nyt tekemään oikeita ratkaisuja. On kuitenkin turha kuvitella, että irtautumalla Euroopan yhteistyöstä Suomi voisi selvitä.

Suomi on lähtenyt säästöjen tielle, tosin hyvin maltillisesti. Valtio kuroo kestävyysvajetta umpeen 2,5 miljardin vuositahtia, vaikka todennäköisesti tarvittaisiin tuplasäästöä. Toisaalta maltillisempi tahti antaa mahdollisuuden toimintojen sopeuttamiseen ja toimii lamassa osin elvyttävänä elementtinä. Riskinä kuitenkin on, ettei velkaantuminen lopu ja edessä on äkkipysäys.

Jokaisessa ajassa on trendejä, jotka ruokkivat tehtävää päätöksentekoa. Valtiolla on syntynyt kuvitelma, että kunnissa ratkaistaan Suomen talouden menopuolen ongelma. Näin voisi tapahtuakin, jos kunnilla olisi siihen vapaat kädet.

Tulorahoitus ei riitä

Valtio ei ole kuitenkaan huomannut, että se on vuosikymmenten saatossa lisännyt jatkuvasti kuntia velvoittavaa lainsäädäntöä ja normiohjausta. Kuntien sosiaali- ja terveyssektorilla ei tänä päivänä pystytä juuri muuhun, kuin kamppailemaan lakisääteisten velvoitteiden kanssa hieman harmaalla vyöhykkeellä toimien. Kun kunnat säästävät terveyspalveluista, ajautuvat entistä sairaammat potilaat erityissairaanhoitoon ja kunnille lankeavat laskut ovat hirmuisia. Kunnat eivät pysty millään tavoin ohjailemaan sairaanhoitopiirejä, vaikka muodollinen valta sairaanhoitopiireissä on kuntien edustajilla.

Kun rahat ovat olleet jo pari vuosikymmentä tiukoilla, on moni rakennus, katu ja vesiputki jäänyt korjaamatta. Nyt kuntien investoinnit karkaavat taivaisiin, kun kaikki joudutaan korjaamaan tai investoimaan uusiksi. Kuntasektori kokonaisuudessaan on vuodesta 1997 kasvattanut joka vuosi velkaansa eli yhtään tervettä kokonaistilinpäätöstä ei ole tehty. Tulorahoitus ei riitä ja investoinnit ovat liian suuria.

Kuntien vaikeudet ovat johtaneet siihen, että kuntasektoria pyritään johtamaan kuin yritystä ja kuvitellaan, että hyvä kunta on sellainen, joka säästää eniten. Kunnan tehtävä on järjestää alueellaan peruspalvelut, huolehtia infrastruktuurista ja luoda myös edellytykset yritysten toiminnalle. Lehdissä vertaillaan kyllä mieluusti lukioiden keskiarvoja, mutta mielenkiintoista olisi vaikkapa tehdä vertailu lapsille annettavista opetustunneista. Minimi on 222 tuntia per oppilas per vuosi. Kuinka monta tuntia sinun lapsesi saa opetusta?

Kuntauudistus laiha lääke

Hallitus on kirjannut hallitusohjelmaan historialliseksi mainitun kuntauudistuksen. Kuntakentällä arvuutellaan nyt, että voidaanko kunnat todella pakottaa liittymään toisiinsa. Keskusta on tehnyt asiasta välikysymyksen. Keskusta ei kuitenkaan ole kuntauudistuksen vastustajana uskottava. Se on itse ollut mukana toteuttamassa monia päätöksiä, jotka ovat johtaneet kuntien nykyiseen ahdinkoon. Keskustalla on myös liikaa luottamuspaikkoja menetettävänä, jos kunnat laitetaan yhteen. Vastustus kumpuaa ensisijaisesti poliittisista ja erityisesti oppositiopoliittisista syistä. Myöskään perussuomalaiset eivät ole uskottava puolue missään muussa kuin EU-tukien vastustamisessa. Kuntauudistuskeskustelusta tuskin syntyy eduskunnan salissa jytkyä, pikemminkin tussahdus.

Myös päähallituspuolueet kokoomus ja demarit ovat vaikeuksissa kuntauudistuksen kanssa. On suuri poliittinen riski runnoa läpi rakennelaki juuri kuntavaalien alla, kun omakaan väki ei kaikilta osin uudistusta kannata. Toiseksi pitäisi päättää, mitä uudistukselta halutaan. Jos tavoitteena ovat elinvoimaisemmat kunnat ja julkisen sektorin säästöt, ei työmatkaliikennekartta ole paras väline piirtää kuntarajoja.

Jos kuntien menoja on pakko jotenkin sopeuttaa osana julkisen sektorin kasvavaa velkaa, niin tässä lopuksi yksi resepti: poistetaan kuntien normiohjaus, leikataan valtionosuutta ja annetaan kuntien itsensä tehdä sopeuttamistoimet. Halkaistaan erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon rajapinta ja enenevissä määrin pakotetaan ne saman katon alle. Luodaan perusterveydenhuoltoon lähete erikoislääkärille. Pakotetaan kunnat todelliseen yhteistyöhön maankäytössä, asumisessa, liikenteessä ja tietyissä erillisissä palvelukokonaisuuksissa ja annetaan kuntien itsensä etsiä parhaat toimintatavat ja rakenteet.

Lähtölaukaus presidentinvaaleihin

Kolumni Savon Sanomissa elokuussa 2011

Presidentinvaaliasetelma muuttui kertaheitolla SDP:n Paavo Lipposen ilmoittauduttua mukaan kisaan – näistäkin vaaleista tulee aidosti yllätykselliset ja jännittävät! Mediassa ylivertaiseen asemaan nostettu Sauli Niinistö ei yhtäkkiä olekaan itsestään selvä voittaja.

Alkuasetelma

Vaikka ehdokkuutensa virallisesti varmistaneita ei ole kuin vihreiden Pekka Haavisto, voidaan jo nyt ennustaa, että muukin ehdokasjoukko tulee olemaan kokenut ja uskottava – ehkä jopa poikkeuksellisen kova. Kokoomuksen ehdokkaana tulee olemaan Sauli Niinistö. SDP käy esivaalinsa, mutta tapahtuisi pieni ihme, ellei Paavo Lipposta valittaisi. Perussuomalaisten Timo Soinilla on pakkorako lähteä mukaan - olisi outoa, jos gallupeissa suurinta kansansuosiota nauttiva puolue ei nimeäisi presidentinvaaleihin omaa ehdokastaan. RKP kallistunee Cristoffer Taxellin sijasta Eva Biaudetiin mies-naisasetelman vuoksi. Vasemmistoliitto oli ehkä ajatellut asettuvansa SDP:n ehdokkaan taakse, mutta mahtaakohan sellaista päivää tulla, että Paavo Arhinmäki agitoi Paavo Lipposen rintamerkki rinnassaan, ellei sitten iskulauseessa lue lyhyesti – Valitse Paavo.

Mistä keskustalle ehdokas?

Mielenkiintoisin kysymys ennakkoasetelman kannalta liittyy tällä hetkellä keskustapuolueen ehdokkaaseen. Puolue rämpii kannatuksensa syvimmissä vesissä ja hermostuneisuus näkyy vanhojen keskustavaikuttajien kommenteissa. Presidentinvaaleissa puoluekannatuksen merkitys on kuitenkin vähäisempi ja keskustalla on mahdollisuus löytää ehdolle kovan sarjan ehdokkaita. Mielenkiintoisimmat keskustanimet ovat toistaiseksi komissaari Olli Rehn ja EU-parlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki. Spekulaatioiden ulkopuolelta kannattaisi myös kysyä mitä tekee Esko Aho, jos puolue häntä riittävän ison neliapilakimpun kanssa pyytää. Paavo Väyrystä tuskin keskusta enää ehdokkaakseen nostaa.

Olli Rehn olisi kyvykäs, kansainvälinen ja asioiden ytimessä parhaillaan työskentelevä ehdokas, mutta mikä erottaisi hänet edukseen Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön rinnalla? Kaikki kolme ovat kovan luokan EU-osaajia, eivätkä heidän mielipiteensä Suomen keskeisten kansainvälisten kysymysten osalta eroa oleellisesti toisistaan. Lipponen ja Niinistö ovat taas parhaimmillaan persoonallisia keskustelijoita, joiden ärähdykset uppoavat kansaan. Toisaalta Olli Rehn joutuu pohtimaan, mikä vaikutus hänen ehdokkuudella olisi komissaarin virkaan. Suomen neljänneksi suurin puolue pitää tällä hetkellä hallussaan Suomen merkittävintä poliittista EU-virkaa, eikä keskustalla ole tällä hetkellä varaa heikentää Rehnin asemaa.

Jäätteenmäki vs. Lipponen

Anneli Jäätteenmäen ehdokkuus puolestaan sähköistäisi vaaliväittelyn erityisesti hänen ja Lipposen välillä. Eduskuntavaaleissa 2003 Jäätteenmäki vuosi julkisuuteen salaisia asiakirjoja Lipposen ja George W. Bushin välisistä keskusteluista ja syytti Lipposen ylittäneen valtuutensa Suomen pääministerinä. Irak-skandaalina tunnettu episodi johti Anneli Jäätteenmäen eroon 68 päivän pääministeriyden jälkeen. Samantyyppistä taktiikkaa yritti myös Esko Aho taistellessaan Tarja Halosta vastaan v. 2000 presidentin vaaleissa. Tuolloinkin syytös kohdistui ensisijaisesti Lipposeen, mutta ohessa myös silloiseen Lipposen hallituksen silloiseen ulkoministeri Tarja Haloseen, kun Aho esitti Suomen olevan ilman valtuuksia Itävallan vastaisessa boikotissa muiden EU-maiden kanssa vastustamassa oikeistojohtaja Jörg Haiderin valtaannousua. Kun Lipponen on vielä hetki sitten ilmoittanut, että puhuu vaikka Kiinan keisarille kysymättä keneltäkään lupaa, tultaisiin epäilemättä presidentin keskusteluvaltuuksista taittamaan peistä Lipposen ja Jäätteenmäen välillä TV-väittelyissä. Eduskuntavaaleissa 2003 juuri tämä asetelma jätti kokoomuksen Ville Itälän varjoon ja kokoomus hävisi vaalit.

Onko Niinistö ylivertainen?

Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat nyt esillä olevista ehdokkaista samankaltaiset ”presidentillisiä kysymyksiä” ajatellen. Vaaliväittelystä tuskin kuitenkaan tulee näiden herrojen välillä tylsä, siinä määrin persoonallisia keskustelijoita molemmat ovat. Jännitteitä syntyy myös EU-politiikan ja vakuuskysymysten ympärille. Timo Soinille presidentinvaaliväittely lienee luontainen paikka nostaa esiin EU-vastaista propagandaa. Toisaalta Soini joutuu uransa haastavimpaan otteluun, sillä vastaehdokkaat ovat EU-politiikan dinosauruksia. Myös Pekka Haavistolla on tilaisuus profiloitumiseen muun muassa suvaitsevaisuuteen ja ympäristökysymyksiin liittyen.

Etelän media on pohjustanut poikkeuksellisella tavalla vaaliasetelmaa Sauli Niinistölle. Niinistöhän miltei nostettiin tietyissä lehdissä edellisten vaalien voittajaksi, vaikka virallinen tulos ilmoittikin muuta. Niinistön ympärillä on jo tovin leijunut kekkosmainen presidentillinen palvonta. Lipposen
ilmoitettua ehdokkuudestaan julkaistiin kiireellä kaksi gallupia, joiden perusteella Niinistö valittaisiin presidentiksi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Näillä gallupeilla ei ole mitään merkitystä. Jos olisi, Tarja Halosen paikalla istuisi nyt Riitta Uosukainen.

Tällä hetkellä näyttäisi, että presidentin vaalien ensimmäisellä kierroksella toisiaan vastassa on poikkeuksellisen tasaväkinen joukko. Ja mikä positiivisinta, Kuopiolla on jo yksi kandidaatti kisoissa mukana.

Hallitusohjelma ja kunnat

Kolumni Savon Sanomissa heinäkuussa 2011

Kuntapolitiikan päälinjat

Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite 2,5 miljardin euron kestävyysvajeen umpeen kuromisesta seuraavan neljän vuoden aikana. Vaje rahoitetaan korottamalla veroja ja leikkaamalla julkisen talouden kustannuksia. Suurin kustannusten leikkaus 631 miljoonaa euroa kohdistuu kuntien valtionosuuksiin.

Kunnille maksettavaa yhteisöverojen tuotto-osuutta korotettiin 10 %-yksiköllä vuosiksi 2009-2011. Hallitusohjelman mukaisesti yhteisöverotuoton osuus laskee vuoden 2011 tasosta 5 %-yksiköllä vuosiksi 2012-2013, minkä jälkeen osuus palautuu vuoden 2008 tasolle. Lisäksi koko yhteisöveroastetta lasketaan 1%-yksiköllä.

Hallitus tähtää siihen, että kiinteistöveron osuus kuntien verotuloista kasvaisi vaalikauden aikana. Kiinteistövero siirretään verotulojen tasauksen ulkopuolelle. Paljon kiinteistöveroa keräävät kunnat hyötyvät ja muut joutuvat korottamaan verojaan säilyttääkseen tulonmuodostuksensa.

Myös kustannuksia tuovia lisävelvoitteita on odotettavissa kunnille. Hallitus kuitenkin lupaa rajoittaa tehtävien lisäämistä kunnille ja maksaa yli puolet uudistusten aiheuttamista todellisista kustannuksista.

Vakuutteluista huolimatta hallitusohjelmassa on lukuisia kuntiin joko suoraan tai välillisesti vaikuttavia kirjauksia. Merkittävimmät ovat vanhuspalvelulaki (ikälaki) ja pitkäaikaistyöttömyyden kuntakokeilu. Kuntaliiton alustavan arvion mukaisesti vanhuspalvelulain aiheuttamat kustannukset kunnille voisivat olla kokonaisuudessaan 200-300 miljoonan euron luokkaa eli jopa puolet toteutettavista valtionosuusleikkauksista.

Oma iso kokonaisuutensa on kuntarakenneuudistus, jonka hallitus katsoo tuovan avun useimpiin kuntien taloudellisiin ongelmiin.

Kunnallisvero nousee

Kuntarakenneuudistus, tehtävien lisääntyminen ja leikkaukset valtionosuuksiin ovat luonnollisesti herättäneet kuntaväen liikkeelle. Myös oppositio on tarttunut poliittisesti herkulliseen aihepiiriin, pidetäänhän ensi syksynä kunnallisvaalit.

On kuitenkin huomattava, että hallituksen valtionosuusleikkaukset ovat suhteessa vallitsevaan tilanteeseen hyvinkin maltilliset. Leikkausten ja tehtävien lisääntymisten vaikutus on alustavien arvioiden mukaan vajaan kunnallisveroprosentin luokkaa seuraavan neljän vuoden aikana.

Valtiovarainministeriön virkamiesten näkemys kestävyysvajeen suuruudesta oli pienimmillä oletuksilla neljän miljardia. Leikkausten ja veronkorotusten suuruus voisi siis hyvinkin olla lähes tuplat nykytilanteeseen nähden. Vähemmälle huomiolle on myös jäänyt, että vanhuspalvelulaki johtaa palveluiden parantumiseen useimmissa kunnissa.

Hallitus on varautunut tarkistamaan ohjelmaansa, mikäli taloudellinen tilanne sitä edellyttää. Valitettavasti maailman taloudellinen tilanne on kaikkea muuta kuin vakaa ja pelko vuoden 2009 uusiutumisesta on todellinen.

Kuntarakenneuudistus välttämätön mutta vaikea

Kuumin keskustelu kunnissa tullaan käymään kuntarakenneuudistuksesta. Suomessa on tällä hetkellä 336 kuntaa. Kuntarakenteen uudistaminen on välttämätöntä, mutta se tuskin johtaa lisääntyvään tehokkuuteen ja paraneviin palveluihin ainakaan siinä mittakaavassa kuin on toivottu. Toivottavasti päätöksiä tehdään harkitusti ja pienin askelin.

Kunnissa on selvästi olemassa optimaalinen koko (asukasluku) palvelutuotannolle. Kun tämä koko ylittyy tai alittuu lisääntyy hallinnon määrä ja samalla tehottomampi toimintatapa. Kyseinen koko olisi kohtuullisen helppo mitata ja todentaa.

Myös eri sektoreilla on erilainen optimikoko ja palveluntarve vaihtelee alueittain, asuuhan eripuolelle Suomea hyvin erilaista väkeä erilaisessa yhdyskuntarakenteessa. Kun suurissa kaupungeissa yli kymmenen kilometrin matka terveyskeskukseen tuntuu kohtuuttomalta, on sama matka Lapissa luksusta.

Kunta on toki muutakin kuin palvelut. Kaavoituspolitiikalla kunnat vaikuttavat voimakkaasti ihmisten asumiseen ja elinkeinoelämän edellytyksiin toimia. Suomen kilpailukyky osaltaan riippuu kuntien toimintaedellytyksistä.

Kunnissa olisikin välttämätöntä kiinnittää huomio rakenteiden ohella toiminnallisiin kysymyksiin erityisesti kustannusvaikutteisissa palveluissa kuten terveydenhuolto.

Jo nyt havaitaan, että erikoissairaanhoidon kustannukset paisuvat sitä mukaa kun perusterveydenhuollossa toteutetaan säästöohjelmia. Harva kunta kuitenkaan resursoi terveydenhuoltoa silloin kun pitäisi säästää ja korottaa veroja. Tilanne on kuin vuotavaa laivaa yritettäisiin paikata väärästä päästä.

Myös vanhustenhoito on räjähtää pian käsiin. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaisesti ikäluokkien koon muuttuessa ovat resurssit yhtä yli 75-vuotiasta kohden enää 52% nykyisestä vuonna 2030. Vanhustenhoidossa on jo nyt työvoimapulaa, mutta tulevaisuudessa hoitajien määrän pitäisi yli kaksinkertaistua nykyisestä.

Kuuma poliittinen kysymys kuntarakenneuudistuksesta joka tapauksessa tulee. Jos kansa kääntyy vastustamaan uudistuksia ja äänestää sen mukaisesti kuntavaaleissa 2012, käydään seuraavalla valtuustokaudella historiallinen kamppailu kuntien itsehallinnon ja valtionhallinnon välillä.

Kataisen kolmas kerta

Kolumni Savon Sanomat kesäkuu 2011

Hallituksen muodostaminen meni lopulta mutkikkaammaksi kuin kukaan osasi odottaa. Jos jotain positiivista tilanteesta etsii, niin harvoin on Suomessa seurattu politiikan tapahtumia niin tarkasti kuin nyt.

Eduskuntavaaleissa muhi muutos. Vaalikentillä oli aistittavissa ihmisten kyllästyminen politiikan arkitodellisuuden karkaamiseen pois äänestäjän ulottuvilta. Tämä pakotti puolueet tavanomaista terävämpiin kannanottoihin. Perussuomalaisten ”jytky” söi kannatusta miltei kaikilta muilta eduskuntapuolueilta. Keskusta, SDP ja vasemmistoliitto ovat suosionsa pohjalukemissa, vihreät koki toistaiseksi suurimman tappionsa ja kokoomuskin pienentyi omalla historiallisella tavallaan eduskunnan suurimmaksi. Vaalitulos ja perussuomalaisten nousu ovat pakottaneet puolueet pitämään tiukemmin kiinni periaatteellisista kannoistaan. Seurauksena hallitusneuvotteluissa on vaikea saada aikaan kompromisseja.

Keskusta temppelin harjalle

SDP:n ja vasemmistoliiton jouduttua ulos Kataisen hallitusneuvotteluista on Kataisen ainoa vaihtoehto kosiskella perussuomalaisia ja keskustaa mukaan kolmanteen muodostamisyritykseen. Perussuomalaiset ovat ilmoittaneet EU-linjan olevan kynnyskysymys hallitukseen osallistumiselle ja he ovat jo kerran sanoneet Kataiselle ei. Sellaista hallitusta Suomeen ei synny, joka irtautuisi yhteisistä EU-maiden vakaus- ja tukitoimista, jos koko muu Eurooppa on niissä mukana. Suomen kansan enemmistö ei kannattanut eduskuntavaaleissa tällaista vaihtoehtoa. Jos perussuomalaiset tulevat hallitukseen, heidän on nielaistava tavalla tai toisella tukipakettien peruslinjaukset. Vaalivoitosta huolimatta perussuomalaisilla ei ole erityisoikeutta sanella linjaa. Demokratiassa enemmistöön päästäkseen on oltava valmis kompromisseihin.

Perussuomalaisten ehdoton EU-kanta johtaa siihen, että hallituksen ovi pysyy heiltä suljettuna. Timo Soini on myös puheenjohtajista ainoa, joka näkee uusissa vaaleissa mahdollisuuksia. Perussuomalaisten ei tässä tilanteessa kannata juurikaan edesauttaa hallituksen muodostamista, joskin uusissa vaalissa on suuri riski ja edellisen kierroksen voittajilla on eniten hävittävää.

Kataisen ainoa mahdollisuus on muodostaa hallitus keskustan, vihreiden, RKP:n ja kristillisten kanssa. Enemmistöstä tulee tällöin niukka, vain 105 kansanedustajaa. Kristilliset ja RKP ovat jo ilmoittaneet olevansa mukana. Keskustan ja vihreiden kanta ratkaisee Kataisen onnistumisen.

Mikäli Kataisen hallitusta ei synny, siirtyy vetovastuu SDP:n Jutta Urpilaiselle. Jos ja kun perussuomalaisten EU-kanta pysyy ennallaan, SDP tarvitsisi kumppanikseen keskustan. SDP:n, keskustan, vasemmistoliiton ja vihreiden kokoonpanolla saadaan aikaan 101 kansanedustajaa. Joko RKP:n tai kristillisten, tai mieluiten molempien, tuki on välttämätön.

Pattitilanteen seurauksena keskusta on noussut temppelin harjalle ja pääsee valitsemaan, haluaako se muodostaa hallituksen kokoomuksen vai sosialidemokraattien kanssa.

Yhteistä linjaa vaikea synnyttää

Kuten on nähty, hallitus ei muodostu kansanedustajien määrää ynnäilemällä. Politiikan sisällöllä on etenkin nyt erityinen merkitys. SDP:n ja kokoomuksen neuvottelut päättyivät muodollisesti kiistaan veroista, vaikka taustalla lienee ollut muitakin välejä hiertäneitä näkemyseroja.

Muistettakoon, että SDP:n Jutta Urpilainen sanoi moneen kertaan vaalitenteissä, että nämä ovat verovaalit. Tasaverokehityksen katkaiseminen oli SDP:n keskeinen vaaliteema. Nyt jotkut ovat ihmetelleet, että neuvottelut katkesivat ikään kuin heppoisin perustein.

Kun eduskuntavaalipuheita ja vaalien jälkeisiä tilanteita analysoi, vaikuttaisi kokoomuksen suurten leikkausten ja tasaverojen linja olevan vähemmistössä eduskunnassa. Mutta riittävää enemmistöä ei oikein muullekaan linjalle löydy, tai sitten nousee esteeksi EU-politiikka. Eduskunta on periaatteessa jakautunut kolmeen blokkiin, joilla kaikilla tuntuu olevan omat kynnyskysymyksensä. Suurimman puolueen puheenjohtajan vetovastuu hallituksen muodostajana ei välttämättä sovi kaikkiin tilanteisiin. Esimerkiksi Ruotsissa sosialidemokraatit ovat suurimman puolueen asemasta huolimatta oppositiossa.

Mitä tapahtuu alkuviikosta?

Keskusta ilmoittanee maanantaina, että se on valmis neuvotteluihin, mutta odottaa tiistain eduskuntaryhmien puheenjohtajien kokouksen, jolloin kysymys hallituksen muodostajasta saa vahvistuksen. Jos vihreät jättää hallitusneuvottelut, Kataisen tie nousee pystyyn ja vuoro siirtyy SDP:lle. Keskustan ei tuolloin tarvitse ottaa kantaa Kataisen hallituskosintaan lainkaan.

Oletan, että vihreät jatkaa neuvotteluissa ja myös keskusta lähtee mukaan Kataisen yritykseen. Jos keskusta haluaa sosialidemokraattien kanssa hallitukseen, se asettaa kokoomukselle ehdot, joita kokoomus ei voi hyväksyä ja Kataisen kolmas yritys purkautuu ”tyylikkäästi.” Toisaalta keskusta tietää Kataisen olevan selkä seinää vasten ja se voi siksikin asettaa neuvotteluihin kovempia ehtoja.

Keskustan suurin pelko on puolueen kannatuksen hupeneminen. Ensi vuonna pidettävät kunnallisvaalit merkitsevät keskustan tulevaisuudelle paljon. Kokoomuksen kanssa kaveeraaminen ja mustan auton takapenkin huuma sisältää hirmuisen riskin.

Eduskuntavaalit

Kolumni Savon Sanomat huhtikuu 2011

Käynnissä olevat eduskuntavaalit ovat sujuneet harvinaisen asiallisissa merkeissä. Ilmeisesti arvaamattomat kannatusvaihtelut ovat pakottaneet puolueet vakavoitumaan. Kansankin kiinnostus näyttää lisääntyvän, kun sirkushuvien määrä vähenee.

Politiikan markkinajohtaja kokoomukselle on ollut ilmeisiä vaikeuksia sopeutua vaali-ilmaston muutokseen. Tunteilla, mielikuvilla ja mainososaamisella leikittelemään tottunut kokoomus vaikuttaa puolueena jotenkin hämmentyneeltä joutuessaan perustelemaan syvällisemmin hokemiaan. Kataiselle nämä vaalitentit ovat toistaiseksi olleet puheenjohtajauran heikoin esitys.

Keskustan Mari Kiviniemi on pääministeriksi yllättävän haparoiva tv-tenttijä joutuessaan retoriikan tykkituleen. Jos media kampittaisi häntä samalla tavoin kuin SDP:n Jutta Urpilaista, Kivinimen tähti tuikkisi enää vaimeasti taivaanrannassa.

Lienen jäävi arvioimaan, mutta mielestäni Jutta Urpilainen on näiden vaalitenttien ehdoton onnistuja. Mediakritiikin ja vähättelyn keskeltä SDP:n puheenjohtaja on noussut itsevarmana ja asiansa osaavana. MTV3:n tulituksessa hän sai jopa kokeneet politiikan toimittajat sopertelemaan keskenään. Jutan teksti on selkeää, eikä hän kangertele asiakysymyksissä.

Perussuomalaisten Timo Soini lienee joutunut poliittisen uransa kovimman paikan eteen, vaikka monenlaista on kokenutkin. Soini on lahjakas retoriikan taitaja ja vaaliväittelyissä parhaimmillaan, mutta Timon sanoman jälkeen ilmassa leijuu edelleen kysymys, että mitä perussuomalaiset vallallaan tekevät. Soini on jäänyt kiinni takin käännöstä jo kolmesti. Hauska vaalilähetys päättyy aikanaan ja 18. huhtikuuta alkaa tosiasioiden kohtaaminen.

Pienenpien puolueiden puheenjohtajista tenteissä kelpo suorituksen vaalitenteissä on tehnyt ainakin vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki.

Edellä kuvatun kaltaiset jälkiselostukset ovat näiden vaalien ilmiö. Periaatteessa vaalitenttiä ei tarvitse katsoa saadakseen mielikuvan siitä mitä tapahtui, kuka pärjäsi ja kuka mokasi. Media on jälleen keksinyt ovelan keinon lisätä valtaansa. Seuraavan päivä lehti kertoo mitä mieltä vaalitentistä kuuluu virallisesti olla.

Verotus uusi kiistakapula

Vaikka talousvaikeuksissa rämpivien Euroopan valtioiden tukeminen onkin noussut vaalien kuumaksi kysymykseksi, ovat puolueiden tarjoamat veromallit todellisuudessa paljon suurempi asia suomalaisten tulonmuodostuksen ja koko hyvinvointiyhteiskunnan kannalta.

Kun Sorsa-säätiö julkaisi tutkimuksen puolueiden veromalleista, tyrmäsivät kokoomus ja keskusta tuohtuneina laskelmat. Jos valtakunnan politiikan toimittajat huolehtisivat nyt oikeasti muustakin kuin Jyrki Kataisen nostamisesta pääministeriksi, niin he kysyisivät mikä siinä väitteessä, että kokoomus vie Suomea kohti suurituloisia suosivaa tasaveroa, ei pidä paikkaansa. Euroopan oikeisto kannattaa tasaveroja, mutta veljespuolueet Suomessa kiistävät näin tekevänsä.

Suomessa ansiotuloverotus on progressiivinen. Kunnallisvero kannetaan tasaverona, mutta alijäämähyvityksen vuoksi siihen muodostuu progressio. Kaikki muut verot kuten esimerkiksi arvonlisävero, energiavero, jätevero ja kiinteistövero ovat tasaveroja.

Kulutusverojen ja erityisesti arvonlisäveron korotusta on perusteltu sillä, että kukin maksaa veroa kulutuksensa mukaan. Ongelmana kuitenkin on, että pienituloisilla ei ole juurikaan varaa valita mihin rahansa käyttää. Tulot menevät usein kokonaisuudessaan vuokraan, ruokaan ja lääkkeisiin. Jos kulutuksen verorasitusta lisätään, maksaa pienituloinen tuloistaan entistä suuremman osuuden veroina. Suurituloinen hyötyy, kun ansiotuloverotusta alennetaan, koska kulutusverojen osuudet ovat keskimäärin pienempiä. Kokonaisverotuksessa tämä tarkoittaa, että pienituloisten verorasitus nousee ja suurituloisten pienenee. Välillisten verojen suuruudella on myös merkittävä vaikutus yritysten kannattavuuteen.

Kestävyysvajeen ennakoinnissa puutteita

Verojen ohella suuri kysymys on kestävyysvajeen hallinta. Jos verotulojen kasvu ei toteudu, on valtion talous pysyvässä epätasapainossa. Mikäli leikkausten tielle joudutaan, vähennykset kohdistuvat valtion suurimpiin menoeriin eli muun muassa kuntien valtionosuuksiin. Kunnat joutuvat tämän seurauksena nipistämään suurimpia menoeriään, erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannuksia. Tämä taas johtaa kierteeseen, jossa kaikki ennalta ehkäisevät palvelut pudotetaan minimiin. Kustannukset karkaavat muutaman vuoden kuluttua kasvavina erityissairaanhoidon ja kalliin sosiaalityön kustannuksina. Lyhytnäköisen politiikan lasku voi olla palveluiden kannalta erittäin haitallinen. Julkisen sektorin tehokkuus pitäisikin hakea sijoittamalla resurssit palveluihin, joissa niistä on tulevaisuudessa eniten hyötyä.

Hallituspuolueet eivät ole oikein halunneet kertoa säästökohteitaan. Erityisesti keskustan venkoilu ”jotain nollasta kahteen miljardiin” tuntuu oudolta, kun puolue seuraavassa lauseessa korostaa vastuuta. Valtiovarainministeriön virkamiehet lienevät kuitenkin jo ennakoineet asian, mutta ovat nyt vaalien ajan ”lomilla.”

Jos kuitenkin kävisi niin, että vaalikeskustelussa saadaan vielä syvälliset näkemykset verotuksen ja kestävyysvajeen hoitoon, niin kaikki osapuolet ovat silloin hoitaneet hommansa kiitettävästi. Sitten on äänestäjien vuoro kertoa lopullinen näkemyksensä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Pelastaako sosiaalinen media politiikan?

Kutsuvieraskolumni Savon Sanomissa 6. maaliskuuta 2011

Wikileaks-kohun seurauksena internetin julkaisut ovat saaneet uudenlaista huomionarvoa. Viimeisimpänä valtakunnan uutiskynnyksen ylitti Turussa Facebookryhmälle langetettu ”kielto.” Kysymys oli Facebookiin perustetusta virtuaaliryhmästä, jolla oli lähes sama nimi kuin Turun kaupungin ympäristö- ja kaavoituslautakunnalla. Kanavaa olisi voinut luulla kaupungin virallisesti ylläpitämäksi, etenkin kun ryhmän perustaja oli yksi lautakunnan jäsenistä. Lopputuloksena ryhmän nimi muuttui, mutta asia päätyi uutisotsikkoon.

Facebook on paikka, josta monella suomalaisella ei ole harmainta aavistustakaan. Melkein yhtä monella taas on Facebookissa profiili, johon päivityksiä naputellaan harva se tunti älypuhelimella. Tieto siirtyy tehokkaasti ja nopeasti hetkessä jopa tuhansille ”ystäville”. Edistyneimmät testaavat koko ajan uusia kehittyviä verkkoympäristöjä, joita tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella.

Sosiaalisen median idea ei sinänsä ole uusi. Niin kauan kuin tietoverkot ovat kuljettaneet bittejä, on keskustelua riittänyt. Esimerkiksi 90-luvun alussa yliopistomaailman verkkojen kautta saattoi vaihtaa ajatuksia harrastuksistaan tai näkemyksistään ulkomaisten käyttäjien kanssa keskusteluryhmissä. Keskustelijat loivat tuolloin itselleen profiiliin mielipiteillään ja kirjoituksillaan. Nyt Facebookissa kukin luo itselleen haluamansa profiilin, jossa persoonallisuutta, elämäntapaa ja ajatuksia tuodaan esille markkinoinnin omaisin keinoin. Oikeastaan on ihme, että Facebook keksittiin vasta 2004.

Verkkokeskustelusta eduskuntaan

Politiikka on yhä vahvemmin läsnä myös verkoissa, erityisesti Facebookissa. Puolueet ovat jo joitakin vuosia puuhailleet verkoissa, ja pikkuhiljaa politiikan vaikuttajiin on nousemassa henkilöitä, joiden pääasiallisen esiintymisfoorumi on internet. SDP keräsi maaliskuussa 2009 netin kautta ihmisten mielipiteitä eläkeiän nostoon liittyen. Tiettävästi kerta oli ensimmäinen, kun nettikeskustelua siteerattiin laajasti välikysymyspuheenvuoroissa eduskunnassa.

Netin suosituimmilla keskustelupalstoilla harjoitetaan tänä päivänä enemmän tai vähemmän systemaattista poliittista toimintaa. Kun jokin uutinen puhuttaa, osallistuu keskusteluun virtuaalisia spindoctoreita, jotka pyrkivät selittämään asioita parhain päin omalta tai edustamansa puolueen kannalta. Myös yritykset pyrkivät herättämään tuotteilleen huomiota keskustelupalstoilla. Verkko toimii tehokkaasti niin oikean tiedon kuin väärienkin käsitysten levittäjänä.

Virtuaalikekkosten kulta-ajat

Sähköisen maailman mahdollisuudet vaikuttamisen kanavana ovat laajat ja sensuroimattomat. Kekkonen kirjoitteli aikoinaan lehteen nimimerkeillä ja arvosteli jopa omaa toimintaansa. Virtuaalikekkosilla on nyt kulta-ajat, kun netin keskustelupalstoilla voi kysyä ja vastata itselleen. Raflaavimmista mielenilmaisuista voi soittaa aina luottotoimittajalle, etenkin kun nettimaailman asiat tuntuvat tällä hetkellä ylittävän helposti myös muun median uutiskynnyksen.

Sosiaalisen median kielteinen puoli onkin helppo mahdollisuus käyttää verkkoa hyväksi ei-sallitun toiminnan tai ainakin moraalisesti arveluttavan toiminnan välineenä - etenkin, kun kirjoittajan ei tarvitse esiintyä omalla nimellään. Lainsäädäntö laahaa pahasti jäljessä verkkomaailman asioissa. Esimerkiksi väärän henkilön nimellä esiintyminen sähköpostissa tai tekaistut profiilit Facebookissa eivät johda juuri minkäänlaisiin seuraamuksiin, vaikka niistä voi syntyä kohteilleen mittavaa vahinkoa ja ahdistusta.

Tekaistu profiili netissä voi tuoda myös julkisuutta. Kun kansanedustajan peltikolarikin ylittää uutiskynnyksen, niin miksipä ei joku ehdokas voisi yrittää käyttää hyväkseen ”nettikohua.”

Toimittajillakin on virtuaalimaailman kanssa tarkka paikka. Kun julkisuudesta tunnettu poliitikko lähettää tiedotteen, mistä voi tietää sen oleva aito. Sähköpostin lähettäjän tiedot on naurettavan yksikertaista väärentää. Jopa puhelimen lähetystiedot on mahdollista väärentää. Tekstiviestikohu toisi varmasti mittavan julkisuuden sopivasti vaalien alle ajoitettuna, ja parhaimmillaan ”uhri” pääsee ajankohtaisohjelmaan keskustelemaan aiheesta.

Kielteisistä puolistaan huolimatta sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Verkot tarjoavat ihmisille tehokkaan mahdollisuuden vaihtaa mielipiteitä. Siksi myös politiikan toimijoiden ja julkisorganisaatioiden on syytä olla mukana siellä, missä kansalaiskeskustelua käydään. Kansainvälisellä tasolla internet mahdollistaa jopa väylän ulos diktatuurien harjoittamasta sensuurista.

Myös viranomaisten on syytä pohtia tarkoin asennoitumistaan sosiaaliseen mediaan. Kieltoihin pohjautuvat ohjeistukset eivät välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen. Voi myös ohjeistaa, miten vaikutetaan positiivisesti verkossa. Omalla nimellä esiintyminen on hyvä lähtökohta verkkomaailmassa. Yhteiskuntaa tuskin johdetaan tulevaisuudessakaan Facebookista, mutta oivan lisän poliittiselle keskustelulle virtuaalimaailmat tarjoavat, aivan kuten torien soppatykkijonotkin vaaliviikolla.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Työssä hyvin, kaikki hyvin

Kolumni Savon Sanomissa 19.12.2010

Koetulla työhyvinvoinnilla ja työpaikan piirteillä on viimeisimpien tutkimusten mukaan merkittävä vaikutus työn lopputulokseen ja laatuun. Pitkään on pidetty selvänä, että työhyvinvointi vaikuttaa oleellisesti työntekijöiden motivaatioon ja ainakin välillisesti myös koko työpaikan työtehoon ja tuotettuun työpanokseen.

Julkisella sektorilla toteutettujen Kunta10-tutkimusten ja sairaalahenkilöstön hyvinvointitutkimuksen tulokset osoittavat yllättäviä yhteyksiä myös palvelun laatuun ja asiakasvaikutuksiin. Samat tulokset lienevät yleistettävissä myös yksityissektorille.
Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että opettajat vaihtuvat paljon sellaisilla alueilla, joissa on paljon työttömyyttä ja matala tulotaso.

Vähemmälle huomiolle jäi tutkimustulos, jonka mukaan opettajienhuoneen ilmapiirillä on merkittävä yhteys oppilaiden hyvinvointiin. Koulut, joissa opettajienhuoneen ilmapiiri koettiin huonoimmaksi, esiintyi 1,5 kertaa enemmän pinnausta. Vastaavasti samojen koulujen oppilailla ilmeni enemmän masentuneisuutta ja psykosomaattisia oireita. Ehkä yllättävää myös on, että kyseisissä kouluissa annettiin vähemmän terveyskasvatusta.

Sairaalan huono työilmapiiri ja ylityöt johtivat jopa 2,5-kertaiseen todennäköisyyteen potilaiden sairaalainfektioissa. Pienempi työmäärä, palkitseminen ja parempi esimiesyhteistyö tuottivat vähäisemmän infektioriskin. Yleinen tarkkuus kärsii, jos työhyvinvointi koetaan huonoksi. Esimerkkien perusteella huonon työilmapiirin vaikutukset näkyivät selvästi kasvaneena asiakasriskinä.

Johtaminen ratkaisee

Henkilöstösupistusten vaikutukset yli kaksinkertaistivat työhön jääneillä loukkaantumisriskin ja sairauspoissaolot. Työnantajalle saattaakin koitua sairauspoissaolojen kasvun, sijaistustarpeen lisääntymisen ja ennenaikaisten eläköitymisten kautta jopa enemmän kustannuksia kuin olisi kertynyt ilman henkilöstösupistuksia.

Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että työhyvinvointiin panostamisen kautta voisi syntyä uusia mahdollisuuksia paljon puhutun työn tuottavuuden lisäämiseen, työn laadun parantamiseen kuin myös henkilöstökustannusten pienentämiseen.

Työhyvinvointiin panostamisessa keskeisessä asemassa on johtaminen ja esimiestyö.
Työnantaja voi luoda edellytyksiä työntekijöiden työssäjaksamiselle tarjoamalla mahdollisuuksia liikuntaan, kulttuurivirikkeisiin ja terveellisempiin elämäntapoihin. Nämä eivät kuitenkaan korvaa työilmapiiriin arjessa vaikuttavia tekijöitä, kuten koettu oikeudenmukaisuus, tiedon kulku työpaikalla, esimiestuki tai esimiesten keskinäisen yhteistyön toimivuus.

Suoria säästöjä saadaan myös varmistamalla työterveyshuollon riittävät resurssit ja toimintamahdollisuudet, jolloin sairauslomat jäävät lyhyemmiksi ja vakavien sairauksien kehittymistä ennaltaehkäistään. Tämä vaatii kuitenkin rohkeutta lisätä tänään panoksia sinne, missä ne tuottavat myöhemmin säästöjä.

Leikkaus ei tuo tehoa

Tämän hetkinen kehitys tuntuu kuitenkin olevan etenkin julkisella sektorilla täysin päinvastainen. Valtakunnallisesti esiin on jo nostettu leikkaukset. Puolueita on vaadittu ennen eduskuntavaaleja julkaisemaan leikkauslistoja, ikään kuin nämä olisivat ainoa mahdollisuus selvitytä.

Tuottavuustavoitteen kautta haetaan henkilöstölle vähennystavoitteita. Kun Suomi elvytti talouttaan vuoden 2009 taantuman vuoksi, panokset laitettiin elinkeinoelämän tukemiseen ja veronalennuksiin. Tämä oli porvarihallitukselle tyypillinen ratkaisu.

Nyt alkaa näkyä, että tilanne julkisella sektorilla kärjistyy, velkamäärät lisääntyvät, veroprosentteja korotetaan ja investointeja ja palveluita leikataan. Jos elvytyksessä olisi osattu kohdistaa panokset julkisen sektorin tuottavuuden parantamiseen muutoin kuin leikkauksia vaatimalla, niin edellytykset selvitä vaikeista ajoista olisivat nyt aivan toisenlaiset.

Katseet laatuun

Työurien pidentämiseksi on tarjottu eläkeiän alarajan nostoa 63 vuodesta 65:een.

Kunta10-tutkimus paljastaa, että erityisesti eläkeiän kynnyksellä erilaisten työpaineiden määrä kasvaa ja univaikeudet lisääntyvät. Kun työssäkäyvä jää eläkkeelle, hän ikään kuin nuortuu näillä mittareilla mitaten kymmenellä vuodella. Stressituntemukset vähenevät ja univaikeudet häviävät.

Vaatimus eläkeiän pakkonostossa on vahvassa ristiriidassa tämän tutkimustuloksen kanssa. Jos työelämän laatua ei kyetä parantamaan eläkeiän kynnyksellä, ei todellinen työssäoloaika nouse.
Voi käydä niinkin, että työnantajien kustannukset kasvavat, yhteisön työpanos heikkenee ja asiakkaat kärsivät. Julkisella sektorilla vaikutukset voisivat olla tuhoisia, kun kustannuspaineet kasvavat etenkin ikääntyvän väestön hoito- ja hoivapalveluissa.

Jotta hyvinvointiyhteiskunta selviytyy velkaantumisesta ja ikääntymisen kustannuspaineesta, tarvitaan tulevaisuudessa toisenlaisia tuottavuusratkaisuja kuin leikkaukset.