Kutsuvieraskolumni Savon Sanomissa 6. maaliskuuta 2011
Wikileaks-kohun seurauksena internetin julkaisut ovat saaneet uudenlaista huomionarvoa. Viimeisimpänä valtakunnan uutiskynnyksen ylitti Turussa Facebookryhmälle langetettu ”kielto.” Kysymys oli Facebookiin perustetusta virtuaaliryhmästä, jolla oli lähes sama nimi kuin Turun kaupungin ympäristö- ja kaavoituslautakunnalla. Kanavaa olisi voinut luulla kaupungin virallisesti ylläpitämäksi, etenkin kun ryhmän perustaja oli yksi lautakunnan jäsenistä. Lopputuloksena ryhmän nimi muuttui, mutta asia päätyi uutisotsikkoon.
Facebook on paikka, josta monella suomalaisella ei ole harmainta aavistustakaan. Melkein yhtä monella taas on Facebookissa profiili, johon päivityksiä naputellaan harva se tunti älypuhelimella. Tieto siirtyy tehokkaasti ja nopeasti hetkessä jopa tuhansille ”ystäville”. Edistyneimmät testaavat koko ajan uusia kehittyviä verkkoympäristöjä, joita tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella.
Sosiaalisen median idea ei sinänsä ole uusi. Niin kauan kuin tietoverkot ovat kuljettaneet bittejä, on keskustelua riittänyt. Esimerkiksi 90-luvun alussa yliopistomaailman verkkojen kautta saattoi vaihtaa ajatuksia harrastuksistaan tai näkemyksistään ulkomaisten käyttäjien kanssa keskusteluryhmissä. Keskustelijat loivat tuolloin itselleen profiiliin mielipiteillään ja kirjoituksillaan. Nyt Facebookissa kukin luo itselleen haluamansa profiilin, jossa persoonallisuutta, elämäntapaa ja ajatuksia tuodaan esille markkinoinnin omaisin keinoin. Oikeastaan on ihme, että Facebook keksittiin vasta 2004.
Verkkokeskustelusta eduskuntaan
Politiikka on yhä vahvemmin läsnä myös verkoissa, erityisesti Facebookissa. Puolueet ovat jo joitakin vuosia puuhailleet verkoissa, ja pikkuhiljaa politiikan vaikuttajiin on nousemassa henkilöitä, joiden pääasiallisen esiintymisfoorumi on internet. SDP keräsi maaliskuussa 2009 netin kautta ihmisten mielipiteitä eläkeiän nostoon liittyen. Tiettävästi kerta oli ensimmäinen, kun nettikeskustelua siteerattiin laajasti välikysymyspuheenvuoroissa eduskunnassa.
Netin suosituimmilla keskustelupalstoilla harjoitetaan tänä päivänä enemmän tai vähemmän systemaattista poliittista toimintaa. Kun jokin uutinen puhuttaa, osallistuu keskusteluun virtuaalisia spindoctoreita, jotka pyrkivät selittämään asioita parhain päin omalta tai edustamansa puolueen kannalta. Myös yritykset pyrkivät herättämään tuotteilleen huomiota keskustelupalstoilla. Verkko toimii tehokkaasti niin oikean tiedon kuin väärienkin käsitysten levittäjänä.
Virtuaalikekkosten kulta-ajat
Sähköisen maailman mahdollisuudet vaikuttamisen kanavana ovat laajat ja sensuroimattomat. Kekkonen kirjoitteli aikoinaan lehteen nimimerkeillä ja arvosteli jopa omaa toimintaansa. Virtuaalikekkosilla on nyt kulta-ajat, kun netin keskustelupalstoilla voi kysyä ja vastata itselleen. Raflaavimmista mielenilmaisuista voi soittaa aina luottotoimittajalle, etenkin kun nettimaailman asiat tuntuvat tällä hetkellä ylittävän helposti myös muun median uutiskynnyksen.
Sosiaalisen median kielteinen puoli onkin helppo mahdollisuus käyttää verkkoa hyväksi ei-sallitun toiminnan tai ainakin moraalisesti arveluttavan toiminnan välineenä - etenkin, kun kirjoittajan ei tarvitse esiintyä omalla nimellään. Lainsäädäntö laahaa pahasti jäljessä verkkomaailman asioissa. Esimerkiksi väärän henkilön nimellä esiintyminen sähköpostissa tai tekaistut profiilit Facebookissa eivät johda juuri minkäänlaisiin seuraamuksiin, vaikka niistä voi syntyä kohteilleen mittavaa vahinkoa ja ahdistusta.
Tekaistu profiili netissä voi tuoda myös julkisuutta. Kun kansanedustajan peltikolarikin ylittää uutiskynnyksen, niin miksipä ei joku ehdokas voisi yrittää käyttää hyväkseen ”nettikohua.”
Toimittajillakin on virtuaalimaailman kanssa tarkka paikka. Kun julkisuudesta tunnettu poliitikko lähettää tiedotteen, mistä voi tietää sen oleva aito. Sähköpostin lähettäjän tiedot on naurettavan yksikertaista väärentää. Jopa puhelimen lähetystiedot on mahdollista väärentää. Tekstiviestikohu toisi varmasti mittavan julkisuuden sopivasti vaalien alle ajoitettuna, ja parhaimmillaan ”uhri” pääsee ajankohtaisohjelmaan keskustelemaan aiheesta.
Kielteisistä puolistaan huolimatta sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Verkot tarjoavat ihmisille tehokkaan mahdollisuuden vaihtaa mielipiteitä. Siksi myös politiikan toimijoiden ja julkisorganisaatioiden on syytä olla mukana siellä, missä kansalaiskeskustelua käydään. Kansainvälisellä tasolla internet mahdollistaa jopa väylän ulos diktatuurien harjoittamasta sensuurista.
Myös viranomaisten on syytä pohtia tarkoin asennoitumistaan sosiaaliseen mediaan. Kieltoihin pohjautuvat ohjeistukset eivät välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen. Voi myös ohjeistaa, miten vaikutetaan positiivisesti verkossa. Omalla nimellä esiintyminen on hyvä lähtökohta verkkomaailmassa. Yhteiskuntaa tuskin johdetaan tulevaisuudessakaan Facebookista, mutta oivan lisän poliittiselle keskustelulle virtuaalimaailmat tarjoavat, aivan kuten torien soppatykkijonotkin vaaliviikolla.
sunnuntai, 6. maaliskuuta 2011
sunnuntai, 6. helmikuuta 2011
Työssä hyvin, kaikki hyvin
Kolumni Savon Sanomissa 19.12.2010
Koetulla työhyvinvoinnilla ja työpaikan piirteillä on viimeisimpien tutkimusten mukaan merkittävä vaikutus työn lopputulokseen ja laatuun. Pitkään on pidetty selvänä, että työhyvinvointi vaikuttaa oleellisesti työntekijöiden motivaatioon ja ainakin välillisesti myös koko työpaikan työtehoon ja tuotettuun työpanokseen.
Julkisella sektorilla toteutettujen Kunta10-tutkimusten ja sairaalahenkilöstön hyvinvointitutkimuksen tulokset osoittavat yllättäviä yhteyksiä myös palvelun laatuun ja asiakasvaikutuksiin. Samat tulokset lienevät yleistettävissä myös yksityissektorille.
Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että opettajat vaihtuvat paljon sellaisilla alueilla, joissa on paljon työttömyyttä ja matala tulotaso.
Vähemmälle huomiolle jäi tutkimustulos, jonka mukaan opettajienhuoneen ilmapiirillä on merkittävä yhteys oppilaiden hyvinvointiin. Koulut, joissa opettajienhuoneen ilmapiiri koettiin huonoimmaksi, esiintyi 1,5 kertaa enemmän pinnausta. Vastaavasti samojen koulujen oppilailla ilmeni enemmän masentuneisuutta ja psykosomaattisia oireita. Ehkä yllättävää myös on, että kyseisissä kouluissa annettiin vähemmän terveyskasvatusta.
Sairaalan huono työilmapiiri ja ylityöt johtivat jopa 2,5-kertaiseen todennäköisyyteen potilaiden sairaalainfektioissa. Pienempi työmäärä, palkitseminen ja parempi esimiesyhteistyö tuottivat vähäisemmän infektioriskin. Yleinen tarkkuus kärsii, jos työhyvinvointi koetaan huonoksi. Esimerkkien perusteella huonon työilmapiirin vaikutukset näkyivät selvästi kasvaneena asiakasriskinä.
Johtaminen ratkaisee
Henkilöstösupistusten vaikutukset yli kaksinkertaistivat työhön jääneillä loukkaantumisriskin ja sairauspoissaolot. Työnantajalle saattaakin koitua sairauspoissaolojen kasvun, sijaistustarpeen lisääntymisen ja ennenaikaisten eläköitymisten kautta jopa enemmän kustannuksia kuin olisi kertynyt ilman henkilöstösupistuksia.
Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että työhyvinvointiin panostamisen kautta voisi syntyä uusia mahdollisuuksia paljon puhutun työn tuottavuuden lisäämiseen, työn laadun parantamiseen kuin myös henkilöstökustannusten pienentämiseen.
Työhyvinvointiin panostamisessa keskeisessä asemassa on johtaminen ja esimiestyö.
Työnantaja voi luoda edellytyksiä työntekijöiden työssäjaksamiselle tarjoamalla mahdollisuuksia liikuntaan, kulttuurivirikkeisiin ja terveellisempiin elämäntapoihin. Nämä eivät kuitenkaan korvaa työilmapiiriin arjessa vaikuttavia tekijöitä, kuten koettu oikeudenmukaisuus, tiedon kulku työpaikalla, esimiestuki tai esimiesten keskinäisen yhteistyön toimivuus.
Suoria säästöjä saadaan myös varmistamalla työterveyshuollon riittävät resurssit ja toimintamahdollisuudet, jolloin sairauslomat jäävät lyhyemmiksi ja vakavien sairauksien kehittymistä ennaltaehkäistään. Tämä vaatii kuitenkin rohkeutta lisätä tänään panoksia sinne, missä ne tuottavat myöhemmin säästöjä.
Leikkaus ei tuo tehoa
Tämän hetkinen kehitys tuntuu kuitenkin olevan etenkin julkisella sektorilla täysin päinvastainen. Valtakunnallisesti esiin on jo nostettu leikkaukset. Puolueita on vaadittu ennen eduskuntavaaleja julkaisemaan leikkauslistoja, ikään kuin nämä olisivat ainoa mahdollisuus selvitytä.
Tuottavuustavoitteen kautta haetaan henkilöstölle vähennystavoitteita. Kun Suomi elvytti talouttaan vuoden 2009 taantuman vuoksi, panokset laitettiin elinkeinoelämän tukemiseen ja veronalennuksiin. Tämä oli porvarihallitukselle tyypillinen ratkaisu.
Nyt alkaa näkyä, että tilanne julkisella sektorilla kärjistyy, velkamäärät lisääntyvät, veroprosentteja korotetaan ja investointeja ja palveluita leikataan. Jos elvytyksessä olisi osattu kohdistaa panokset julkisen sektorin tuottavuuden parantamiseen muutoin kuin leikkauksia vaatimalla, niin edellytykset selvitä vaikeista ajoista olisivat nyt aivan toisenlaiset.
Katseet laatuun
Työurien pidentämiseksi on tarjottu eläkeiän alarajan nostoa 63 vuodesta 65:een.
Kunta10-tutkimus paljastaa, että erityisesti eläkeiän kynnyksellä erilaisten työpaineiden määrä kasvaa ja univaikeudet lisääntyvät. Kun työssäkäyvä jää eläkkeelle, hän ikään kuin nuortuu näillä mittareilla mitaten kymmenellä vuodella. Stressituntemukset vähenevät ja univaikeudet häviävät.
Vaatimus eläkeiän pakkonostossa on vahvassa ristiriidassa tämän tutkimustuloksen kanssa. Jos työelämän laatua ei kyetä parantamaan eläkeiän kynnyksellä, ei todellinen työssäoloaika nouse.
Voi käydä niinkin, että työnantajien kustannukset kasvavat, yhteisön työpanos heikkenee ja asiakkaat kärsivät. Julkisella sektorilla vaikutukset voisivat olla tuhoisia, kun kustannuspaineet kasvavat etenkin ikääntyvän väestön hoito- ja hoivapalveluissa.
Jotta hyvinvointiyhteiskunta selviytyy velkaantumisesta ja ikääntymisen kustannuspaineesta, tarvitaan tulevaisuudessa toisenlaisia tuottavuusratkaisuja kuin leikkaukset.
Koetulla työhyvinvoinnilla ja työpaikan piirteillä on viimeisimpien tutkimusten mukaan merkittävä vaikutus työn lopputulokseen ja laatuun. Pitkään on pidetty selvänä, että työhyvinvointi vaikuttaa oleellisesti työntekijöiden motivaatioon ja ainakin välillisesti myös koko työpaikan työtehoon ja tuotettuun työpanokseen.
Julkisella sektorilla toteutettujen Kunta10-tutkimusten ja sairaalahenkilöstön hyvinvointitutkimuksen tulokset osoittavat yllättäviä yhteyksiä myös palvelun laatuun ja asiakasvaikutuksiin. Samat tulokset lienevät yleistettävissä myös yksityissektorille.
Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että opettajat vaihtuvat paljon sellaisilla alueilla, joissa on paljon työttömyyttä ja matala tulotaso.
Vähemmälle huomiolle jäi tutkimustulos, jonka mukaan opettajienhuoneen ilmapiirillä on merkittävä yhteys oppilaiden hyvinvointiin. Koulut, joissa opettajienhuoneen ilmapiiri koettiin huonoimmaksi, esiintyi 1,5 kertaa enemmän pinnausta. Vastaavasti samojen koulujen oppilailla ilmeni enemmän masentuneisuutta ja psykosomaattisia oireita. Ehkä yllättävää myös on, että kyseisissä kouluissa annettiin vähemmän terveyskasvatusta.
Sairaalan huono työilmapiiri ja ylityöt johtivat jopa 2,5-kertaiseen todennäköisyyteen potilaiden sairaalainfektioissa. Pienempi työmäärä, palkitseminen ja parempi esimiesyhteistyö tuottivat vähäisemmän infektioriskin. Yleinen tarkkuus kärsii, jos työhyvinvointi koetaan huonoksi. Esimerkkien perusteella huonon työilmapiirin vaikutukset näkyivät selvästi kasvaneena asiakasriskinä.
Johtaminen ratkaisee
Henkilöstösupistusten vaikutukset yli kaksinkertaistivat työhön jääneillä loukkaantumisriskin ja sairauspoissaolot. Työnantajalle saattaakin koitua sairauspoissaolojen kasvun, sijaistustarpeen lisääntymisen ja ennenaikaisten eläköitymisten kautta jopa enemmän kustannuksia kuin olisi kertynyt ilman henkilöstösupistuksia.
Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että työhyvinvointiin panostamisen kautta voisi syntyä uusia mahdollisuuksia paljon puhutun työn tuottavuuden lisäämiseen, työn laadun parantamiseen kuin myös henkilöstökustannusten pienentämiseen.
Työhyvinvointiin panostamisessa keskeisessä asemassa on johtaminen ja esimiestyö.
Työnantaja voi luoda edellytyksiä työntekijöiden työssäjaksamiselle tarjoamalla mahdollisuuksia liikuntaan, kulttuurivirikkeisiin ja terveellisempiin elämäntapoihin. Nämä eivät kuitenkaan korvaa työilmapiiriin arjessa vaikuttavia tekijöitä, kuten koettu oikeudenmukaisuus, tiedon kulku työpaikalla, esimiestuki tai esimiesten keskinäisen yhteistyön toimivuus.
Suoria säästöjä saadaan myös varmistamalla työterveyshuollon riittävät resurssit ja toimintamahdollisuudet, jolloin sairauslomat jäävät lyhyemmiksi ja vakavien sairauksien kehittymistä ennaltaehkäistään. Tämä vaatii kuitenkin rohkeutta lisätä tänään panoksia sinne, missä ne tuottavat myöhemmin säästöjä.
Leikkaus ei tuo tehoa
Tämän hetkinen kehitys tuntuu kuitenkin olevan etenkin julkisella sektorilla täysin päinvastainen. Valtakunnallisesti esiin on jo nostettu leikkaukset. Puolueita on vaadittu ennen eduskuntavaaleja julkaisemaan leikkauslistoja, ikään kuin nämä olisivat ainoa mahdollisuus selvitytä.
Tuottavuustavoitteen kautta haetaan henkilöstölle vähennystavoitteita. Kun Suomi elvytti talouttaan vuoden 2009 taantuman vuoksi, panokset laitettiin elinkeinoelämän tukemiseen ja veronalennuksiin. Tämä oli porvarihallitukselle tyypillinen ratkaisu.
Nyt alkaa näkyä, että tilanne julkisella sektorilla kärjistyy, velkamäärät lisääntyvät, veroprosentteja korotetaan ja investointeja ja palveluita leikataan. Jos elvytyksessä olisi osattu kohdistaa panokset julkisen sektorin tuottavuuden parantamiseen muutoin kuin leikkauksia vaatimalla, niin edellytykset selvitä vaikeista ajoista olisivat nyt aivan toisenlaiset.
Katseet laatuun
Työurien pidentämiseksi on tarjottu eläkeiän alarajan nostoa 63 vuodesta 65:een.
Kunta10-tutkimus paljastaa, että erityisesti eläkeiän kynnyksellä erilaisten työpaineiden määrä kasvaa ja univaikeudet lisääntyvät. Kun työssäkäyvä jää eläkkeelle, hän ikään kuin nuortuu näillä mittareilla mitaten kymmenellä vuodella. Stressituntemukset vähenevät ja univaikeudet häviävät.
Vaatimus eläkeiän pakkonostossa on vahvassa ristiriidassa tämän tutkimustuloksen kanssa. Jos työelämän laatua ei kyetä parantamaan eläkeiän kynnyksellä, ei todellinen työssäoloaika nouse.
Voi käydä niinkin, että työnantajien kustannukset kasvavat, yhteisön työpanos heikkenee ja asiakkaat kärsivät. Julkisella sektorilla vaikutukset voisivat olla tuhoisia, kun kustannuspaineet kasvavat etenkin ikääntyvän väestön hoito- ja hoivapalveluissa.
Jotta hyvinvointiyhteiskunta selviytyy velkaantumisesta ja ikääntymisen kustannuspaineesta, tarvitaan tulevaisuudessa toisenlaisia tuottavuusratkaisuja kuin leikkaukset.
Galluppeja ja manipulaatiota
Kolumni Savon Sanomissa tammikuu 30.1.2011
Varma lähestyvien eduskuntavaalien merkki on, että media on pullollaan erilaisia puolue- ja pääministerigallupeja. Media muokkaa mielipiteitämme ja ennakko-odotuksiamme. Lähestyvien eduskuntavaalien tuloksesta ollaan jo lähes varmoja, vaikka yhtään vaaliväittelyä ei ole vielä käyty. Onneksi meillä on vapaa journalismi, jolloin valtavirrasta poikkeaviakin mielipiteitä voi esittää. Vai voiko?
Pääministerigallupit ovat mielenkiintoinen keksintö. Mitä ne oikeastaan kertovat, kun eduskuntavaaleissa ei lähtökohtaisesti äänestetä pääministeristä?
Silmiini sattui yllättävä katugallup, jossa usea vastaaja arvioi kokoomuksen voittavan vaalit, mutta keskustan Mari Kiviniemen jatkavan pääministerinä. Näyttäisikin, että pääministerigallupit johtavat ihmisten ajattelua harhaan. Nykyisen perustuslain aikana on nimittäin hyvin epätodennäköistä, että pääministeri tulisi jostakin muusta kuin vaalit voittaneesta puolueesta.
Mielipiteen muokkausta
Viikko sitten julkaistiin pääministerigallup, johon osallistui lähes 2000 suomalaista. Kun taustatietona kysyttiin puoluekannatusta, oli vastaajissa perussuomalaisten kannattajia 15 %, kokoomuslaisia 11 %, keskustalaisia 10 %, sosialidemokraatteja 8 % ja muita puolueita yhteensä 2 %. Peräti 43 % ei osannut sanoa puoluekantaansa. Puoluekannatus poikkeaa oleellisesti tämänhetkisistä voimasuhteista, mikä puolestaan viittaa vääristyneeseen otokseen. Kömmähdystä ei kuitenkaan uutisessa huomioitu, koska se olisi vienyt lööpiltä pohjan pois. Mahdollisesta virheestä huolimatta uutinen luo lukijalleen vahvan ennakkokäsityksen puolueiden puheenjohtajien suosiosta.
Puoluegallupeita on julkaistu tiheään tahtiin. Usein kannatusmuutokset ovat vain joitakin kymmenyksiä. Siitä huolimatta otsikko saattaa kirkua, että keskusta ohitti SDP:n tai päinvastoin. Hyvä tutkimus menisi hukkaan, jos ainoa uutinen olisi, että mittaustarkkuuden rajoissa puolueiden kannatus on pysynyt ennallaan.
Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg on todennut (TS 24.1), että mielipidemittauksissa harjoitetaan manipulaatiota. Kun mukaan sotketaan median paine tehdä uutinen, on suuri todennäköisyys, ettei raportointi täytä objektiivisuuden vaatimusta.
Todettakoon kuitenkin, että viimeiset gallup-mittaukset ennen vaaleja ovat melko tarkasti ennustaneet lopullisen tuloksen. Jos gallupit kuitenkin toistavat samaa hokemaa kuukausitolkulla ennen vaaleja, niin totta kai sillä on vaikutusta myös lopulliseen toteutumaan.
Mistä saa keskustella
Kestävyysvaje eli julkisen talouden alijäämä on median suosikkiaihe tällä hetkellä. Puolueilta vaaditaan leikkauslistoja, koska lähtöoletukseksi on asetettu, että julkista sektoria pitää leikata. Asiantuntijat antavat määrällisiä arvioita leikkausten suuruudesta. Tästä muodostuu yleinen mielipide. On leikattava, jotta pärjätään.
Yhtälöstä on unohdettu kuitenkin asian toinen puoli eli julkisen sektorin tulot. Pitäisikö meidän keskittyä leikkausten sijasta tai niiden ohella myös siihen, mikä on oikeudenmukainen tulonjako? Jos tuloerot kasvavat koko ajan, eli rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, niin emmekö voisi oikeudenmukaisemmalla tulonjaolla saavuttaa nykyistä suurempia verotuloja.
Toinen kysymys on, että jos julkisen sektorin kuluja vähennetään, niin miten ja keneltä niitä vähennetään. Eläkeläiset, sairaat ja pienituloiset tarvitsevat eniten yhteiskunnan järjestämiä palveluita. Julkinen keskustelu flirttailee ajatuksella, että juuri näitä palveluita meidän on leikattava. Viesti kuitenkin puetaan hienoihin termeihin kuten kestävyysvajeen hallinta tai tuottavuuden lisäys. Valinta on kuitenkin aidosti poliittinen, eikä sitä ratkaista Helsingin pörssissä tai pääministerigallupeissa. Olemme pienenä pohjoisen kansana tottuneet auttamaan ja olemaan solidaarisia toisillemme. Nyt asiantuntijoiksi on päästetty ne, joilta ei ole koskaan puuttunut mitään. Kovat ajat suosivat kovia arvoja.
Uskallan pessimistisesti ennustaa, ettei tahti muutu eduskuntavaaleihin mennessä. Puolueiden on vaikea saada esiin todellisia näkemyksiään ja linjojaan. Osa ei tähän edes aktiivisesti pyri. Vaaliväittelyistä tulee urheilukilpailun omaisia näytelmiä ja seuraavan päivän lehdet valitsevat voittajat ja rökittävät häviäjiä. Ennakkoasetelmat luodaan niin vahvoiksi puheenjohtajien ympärille, että hegemoniaa on lähes mahdoton murtaa.
Asiakysymyksissä pieni toimittajakunta valitsee, mistä puhutaan ja mistä ei. Poliitikot saavat pääosin vastata vain esitettyihin kysymyksiin. Keskustelun aiheet määrittyvät yleisessä mielipiteessä, jota manipuloidaan kiihtyvällä tahdilla kuukausia ennen vaaleja. Vaikka käytössämme ovat blogit, chatit, Facebook, Twitter ja monet muut internetin vapaat ympäristöt, niin silti television vaaliväittelyissä ja lehtien uutisissa todellisuudessa ratkaistaan, keitä kansa sympatisoi.
Varma lähestyvien eduskuntavaalien merkki on, että media on pullollaan erilaisia puolue- ja pääministerigallupeja. Media muokkaa mielipiteitämme ja ennakko-odotuksiamme. Lähestyvien eduskuntavaalien tuloksesta ollaan jo lähes varmoja, vaikka yhtään vaaliväittelyä ei ole vielä käyty. Onneksi meillä on vapaa journalismi, jolloin valtavirrasta poikkeaviakin mielipiteitä voi esittää. Vai voiko?
Pääministerigallupit ovat mielenkiintoinen keksintö. Mitä ne oikeastaan kertovat, kun eduskuntavaaleissa ei lähtökohtaisesti äänestetä pääministeristä?
Silmiini sattui yllättävä katugallup, jossa usea vastaaja arvioi kokoomuksen voittavan vaalit, mutta keskustan Mari Kiviniemen jatkavan pääministerinä. Näyttäisikin, että pääministerigallupit johtavat ihmisten ajattelua harhaan. Nykyisen perustuslain aikana on nimittäin hyvin epätodennäköistä, että pääministeri tulisi jostakin muusta kuin vaalit voittaneesta puolueesta.
Mielipiteen muokkausta
Viikko sitten julkaistiin pääministerigallup, johon osallistui lähes 2000 suomalaista. Kun taustatietona kysyttiin puoluekannatusta, oli vastaajissa perussuomalaisten kannattajia 15 %, kokoomuslaisia 11 %, keskustalaisia 10 %, sosialidemokraatteja 8 % ja muita puolueita yhteensä 2 %. Peräti 43 % ei osannut sanoa puoluekantaansa. Puoluekannatus poikkeaa oleellisesti tämänhetkisistä voimasuhteista, mikä puolestaan viittaa vääristyneeseen otokseen. Kömmähdystä ei kuitenkaan uutisessa huomioitu, koska se olisi vienyt lööpiltä pohjan pois. Mahdollisesta virheestä huolimatta uutinen luo lukijalleen vahvan ennakkokäsityksen puolueiden puheenjohtajien suosiosta.
Puoluegallupeita on julkaistu tiheään tahtiin. Usein kannatusmuutokset ovat vain joitakin kymmenyksiä. Siitä huolimatta otsikko saattaa kirkua, että keskusta ohitti SDP:n tai päinvastoin. Hyvä tutkimus menisi hukkaan, jos ainoa uutinen olisi, että mittaustarkkuuden rajoissa puolueiden kannatus on pysynyt ennallaan.
Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg on todennut (TS 24.1), että mielipidemittauksissa harjoitetaan manipulaatiota. Kun mukaan sotketaan median paine tehdä uutinen, on suuri todennäköisyys, ettei raportointi täytä objektiivisuuden vaatimusta.
Todettakoon kuitenkin, että viimeiset gallup-mittaukset ennen vaaleja ovat melko tarkasti ennustaneet lopullisen tuloksen. Jos gallupit kuitenkin toistavat samaa hokemaa kuukausitolkulla ennen vaaleja, niin totta kai sillä on vaikutusta myös lopulliseen toteutumaan.
Mistä saa keskustella
Kestävyysvaje eli julkisen talouden alijäämä on median suosikkiaihe tällä hetkellä. Puolueilta vaaditaan leikkauslistoja, koska lähtöoletukseksi on asetettu, että julkista sektoria pitää leikata. Asiantuntijat antavat määrällisiä arvioita leikkausten suuruudesta. Tästä muodostuu yleinen mielipide. On leikattava, jotta pärjätään.
Yhtälöstä on unohdettu kuitenkin asian toinen puoli eli julkisen sektorin tulot. Pitäisikö meidän keskittyä leikkausten sijasta tai niiden ohella myös siihen, mikä on oikeudenmukainen tulonjako? Jos tuloerot kasvavat koko ajan, eli rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, niin emmekö voisi oikeudenmukaisemmalla tulonjaolla saavuttaa nykyistä suurempia verotuloja.
Toinen kysymys on, että jos julkisen sektorin kuluja vähennetään, niin miten ja keneltä niitä vähennetään. Eläkeläiset, sairaat ja pienituloiset tarvitsevat eniten yhteiskunnan järjestämiä palveluita. Julkinen keskustelu flirttailee ajatuksella, että juuri näitä palveluita meidän on leikattava. Viesti kuitenkin puetaan hienoihin termeihin kuten kestävyysvajeen hallinta tai tuottavuuden lisäys. Valinta on kuitenkin aidosti poliittinen, eikä sitä ratkaista Helsingin pörssissä tai pääministerigallupeissa. Olemme pienenä pohjoisen kansana tottuneet auttamaan ja olemaan solidaarisia toisillemme. Nyt asiantuntijoiksi on päästetty ne, joilta ei ole koskaan puuttunut mitään. Kovat ajat suosivat kovia arvoja.
Uskallan pessimistisesti ennustaa, ettei tahti muutu eduskuntavaaleihin mennessä. Puolueiden on vaikea saada esiin todellisia näkemyksiään ja linjojaan. Osa ei tähän edes aktiivisesti pyri. Vaaliväittelyistä tulee urheilukilpailun omaisia näytelmiä ja seuraavan päivän lehdet valitsevat voittajat ja rökittävät häviäjiä. Ennakkoasetelmat luodaan niin vahvoiksi puheenjohtajien ympärille, että hegemoniaa on lähes mahdoton murtaa.
Asiakysymyksissä pieni toimittajakunta valitsee, mistä puhutaan ja mistä ei. Poliitikot saavat pääosin vastata vain esitettyihin kysymyksiin. Keskustelun aiheet määrittyvät yleisessä mielipiteessä, jota manipuloidaan kiihtyvällä tahdilla kuukausia ennen vaaleja. Vaikka käytössämme ovat blogit, chatit, Facebook, Twitter ja monet muut internetin vapaat ympäristöt, niin silti television vaaliväittelyissä ja lehtien uutisissa todellisuudessa ratkaistaan, keitä kansa sympatisoi.
Hallituspohjaspekulaatiota
Kolumni Savon Sanomissa marraskuu 2010
Eduskuntavaaleihin on aikaa melko tarkasti viisi kuukautta. Asetelmia vaalikamppailuun haetaan etenkin gallupeista, joiden viimeaikaiset tulokset ovat saaneet kommentaattorit aktiivisesti liikkeelle. Perussuomalaisten sensaatiomainen gallupkannatuksen nousu on silminnähden epäilyttänyt jopa puolueen puheenjohtaja Soinia, joka on nimennyt suurimmaksi haasteeksi galluplukujen muuttamisen ääniksi.
Taloustutkimus, TNS Gallup ja Research Insight mittasivat lokakuussa puolueiden kannatusta. Kokoomus piti näissä gallupeissa paalupaikkaa tuloksilla 21.7 %, 22 % ja 21.3 %. Suurimmaksi puolueeksi kannatus on alhainen, otettiinpa vertailukohdaksi Suomen poliittinen historia tai muut Euroopan maat. Toisena tuleva SDP sai mittaustulokset 19.1 %, 19.7 % ja 18.8 %. Kolmanneksi romahtaneen keskustan kannatus oli lokakuussa 17.6 %, 18.9 % ja 17.9 %, perussuomalaisten 14.3 %, 12.5 % ja 14.6 %, vihreiden 9.7 %, 8.9 % ja 9.2 % sekä vasemmistoliiton 7.8 %, 8.2 % ja 7.6 %. Kristillisdemokraatit ja RKP saivat hieman yli neljän prosentin kannatuksen.
Kolmen suuren hallitus ei mahdollinen
Olemassa olevat kannatusluvut eivät povaa nykyhallitukselle jatkoa. Vihreiden tukema porvarillinen vaihtoehto saavuttaa enää hädin tuskin 50 prosentin kriittisen rajan. Ehdotonta enemmistöä isompi kysymys kuitenkin on, voiko keskusta eduskuntavaalien jälkeen lähteä hallitukseen, jos se menettää kannatuksestaan neljänneksen, kuten nyt näyttäisi käyvän. Normaalioloissa vaalivoittajat muodostavat hallituksen, koska kansan vaaleissa osoittaman tahdon pitää näkyä myös tehtävässä politiikassa. Häviäjät joutuvat nuolemaan haavojaan oppositiossa. Esimerkiksi vuoden 1995 vaaleissa keskusta joutui oppositioon toiseksi suurimpana puolueena 19,9 %:n kannatuksella hävittyään ennätykselliset viisi prosenttiyksikköä ja 11 kansanedustajapaikkaa.
Viime aikoina on kuultu puheenvuoroja kolmen suuren puolueen, eli kokoomuksen, sosialidemokraattien ja keskustan muodostaman hallituksen mahdollisuudesta. Tällainen hallituspohja olisi sinänsä vahva, mutta vain teoriassa. Kolmen suuren hallitus on toimintakykyinen vain poikkeustilanteessa, jolloin pakko sanelee tehtävät ratkaisut, eikä poliittiselle harkinnalle jää tilaa. Esimerkiksi perustuslain muutoksen valmistelu on kestänyt varsin kauan, kun kokoomus, keskusta ja sosialidemokraatit ovat yrittäneet sovitella kantojaan yhteen. Poliittinen pelaaminen ja epäluulot tulisivat olemaan kolmen suuren muodostaman hallituksen kompastuskivi.
Soini ja Halla-aho ministereiksi?
Seuraavan hallituksen kokoamiselle voitaneen lyödä seuraavat reunaehdot: 1. Kokoomuksen SDP:n ja keskustan keskinäisessä kisassa selkeästi kolmanneksi jäänyt ei tule hallitukseen. 2. Vihreät ja perussuomalaiset eivät mahdu samaan hallitukseen.
Jos reunaehdot ja nykygallupit toteutuvat eduskuntavaaleissa, on todennäköisin hallituspohja sinipuna eli kokoomuksen ja sosialidemokraattien ympärille muodostettava hallitus. Tähän pohjaan poliittisesti ”helpoimmin” sopivat vihreät ja vasemmistoliitto. Koalitio yltäisi lähelle 60 %:n kannatusta ja olisi riittävän vahva toimiakseen. Keskustan ja perussuomalaisten johtama oppositio olisi varmasti riittävän äänekäs varmistamaan parlamentarismin toteutumisen eduskunnan kyselytunnilla.
Toinen sinipunan pohjalle syntyvä vaihtoehto olisi kokoomuksen, sosialidemokraattien, perussuomalaisten ja RKP:n muodostama hallitus, joka niin ikään yltää lähes 60 %:n kannatukseen. Perussuomalaisten kohdalla kiinnostava kysymys on, millä ehdoin he hallitukseen lähtevät ja kuinka muut hallituskumppanit suhtautuvat mahdollisen vaalivoittajan vaatimuksiin. Kansan tahtoa ei varmasti kukaan halua ohittaa, mutta jos Soinin ohella ministeriksi nostetaan vaikkapa Jussi Halla-aho, olisi varmastikin puolin ja toisin nieleskeltävää tavoitteiden yhteensovittamisessa.
Todennäköisesti kumpikaan sinipunan vaihtoehto ei ole kokoomukselle mieluinen siinä tapauksessa, että he ovat päähallituspuolue, vaan kokoomus halunnee tukevamman porvarillisen selkänojan. Hallitukseen osallistumisesta voi kuitenkin tulla keskustalle ongelma, jos vaalitappio realisoituu nykyisten gallupien tasolle. Hallitusvastuu jättiromahduksen jälkeen olisi suuri riski keskustapuolueen tulevaisuudelle.
Voiko gallupeihin luottaa?
Eduskuntavaaleissa 2007 TNS Gallup arvioi SDP:lle 1,2 %-yksikköä liian suuren kannatuksen, mutta osui sekä kokoomuksen että keskustan kohdalla oikeaan 0,2 %-yksikön tarkkuudella. Vastaavasti Taloustutkimus erehtyi kokoomuksen kannatuksessa 1,9 %-yksikköä alaspäin, keskustan kannatuksessa 1,6 %-yksikköä ylöspäin mutta SDP:n kannatus mitattiin peräti 0,1 %-yksikön tarkkuudella oikeaksi. Sauli Niinistö nosti tuolloin hyvin tuohduksissaan äläkän Yleisradiolle väärin mitatusta gallupista, minkä seurauksena Taloustutkimus joutui uudistamaan tutkimusmetodiaan. Tästäkin huolimatta gallupit ovat osoittaneet varsin tarkkoja ennusteita lopullisista tuloksista. On kuitenkin huomioitava, että nyt mittauksissa on ollut paljon kannastaan epävarmoja vastaajia. Äkilliset vaihtelut ennen vaaleja ovat siten todennäköisempiä kuin aiemmin. Toisaalta epävarmuuden lisääntyminen voi tarkoittaa myös passivoitumista ja johtaa äänestysaktiivisuuden laskuun.
Eduskuntavaaleihin on aikaa melko tarkasti viisi kuukautta. Asetelmia vaalikamppailuun haetaan etenkin gallupeista, joiden viimeaikaiset tulokset ovat saaneet kommentaattorit aktiivisesti liikkeelle. Perussuomalaisten sensaatiomainen gallupkannatuksen nousu on silminnähden epäilyttänyt jopa puolueen puheenjohtaja Soinia, joka on nimennyt suurimmaksi haasteeksi galluplukujen muuttamisen ääniksi.
Taloustutkimus, TNS Gallup ja Research Insight mittasivat lokakuussa puolueiden kannatusta. Kokoomus piti näissä gallupeissa paalupaikkaa tuloksilla 21.7 %, 22 % ja 21.3 %. Suurimmaksi puolueeksi kannatus on alhainen, otettiinpa vertailukohdaksi Suomen poliittinen historia tai muut Euroopan maat. Toisena tuleva SDP sai mittaustulokset 19.1 %, 19.7 % ja 18.8 %. Kolmanneksi romahtaneen keskustan kannatus oli lokakuussa 17.6 %, 18.9 % ja 17.9 %, perussuomalaisten 14.3 %, 12.5 % ja 14.6 %, vihreiden 9.7 %, 8.9 % ja 9.2 % sekä vasemmistoliiton 7.8 %, 8.2 % ja 7.6 %. Kristillisdemokraatit ja RKP saivat hieman yli neljän prosentin kannatuksen.
Kolmen suuren hallitus ei mahdollinen
Olemassa olevat kannatusluvut eivät povaa nykyhallitukselle jatkoa. Vihreiden tukema porvarillinen vaihtoehto saavuttaa enää hädin tuskin 50 prosentin kriittisen rajan. Ehdotonta enemmistöä isompi kysymys kuitenkin on, voiko keskusta eduskuntavaalien jälkeen lähteä hallitukseen, jos se menettää kannatuksestaan neljänneksen, kuten nyt näyttäisi käyvän. Normaalioloissa vaalivoittajat muodostavat hallituksen, koska kansan vaaleissa osoittaman tahdon pitää näkyä myös tehtävässä politiikassa. Häviäjät joutuvat nuolemaan haavojaan oppositiossa. Esimerkiksi vuoden 1995 vaaleissa keskusta joutui oppositioon toiseksi suurimpana puolueena 19,9 %:n kannatuksella hävittyään ennätykselliset viisi prosenttiyksikköä ja 11 kansanedustajapaikkaa.
Viime aikoina on kuultu puheenvuoroja kolmen suuren puolueen, eli kokoomuksen, sosialidemokraattien ja keskustan muodostaman hallituksen mahdollisuudesta. Tällainen hallituspohja olisi sinänsä vahva, mutta vain teoriassa. Kolmen suuren hallitus on toimintakykyinen vain poikkeustilanteessa, jolloin pakko sanelee tehtävät ratkaisut, eikä poliittiselle harkinnalle jää tilaa. Esimerkiksi perustuslain muutoksen valmistelu on kestänyt varsin kauan, kun kokoomus, keskusta ja sosialidemokraatit ovat yrittäneet sovitella kantojaan yhteen. Poliittinen pelaaminen ja epäluulot tulisivat olemaan kolmen suuren muodostaman hallituksen kompastuskivi.
Soini ja Halla-aho ministereiksi?
Seuraavan hallituksen kokoamiselle voitaneen lyödä seuraavat reunaehdot: 1. Kokoomuksen SDP:n ja keskustan keskinäisessä kisassa selkeästi kolmanneksi jäänyt ei tule hallitukseen. 2. Vihreät ja perussuomalaiset eivät mahdu samaan hallitukseen.
Jos reunaehdot ja nykygallupit toteutuvat eduskuntavaaleissa, on todennäköisin hallituspohja sinipuna eli kokoomuksen ja sosialidemokraattien ympärille muodostettava hallitus. Tähän pohjaan poliittisesti ”helpoimmin” sopivat vihreät ja vasemmistoliitto. Koalitio yltäisi lähelle 60 %:n kannatusta ja olisi riittävän vahva toimiakseen. Keskustan ja perussuomalaisten johtama oppositio olisi varmasti riittävän äänekäs varmistamaan parlamentarismin toteutumisen eduskunnan kyselytunnilla.
Toinen sinipunan pohjalle syntyvä vaihtoehto olisi kokoomuksen, sosialidemokraattien, perussuomalaisten ja RKP:n muodostama hallitus, joka niin ikään yltää lähes 60 %:n kannatukseen. Perussuomalaisten kohdalla kiinnostava kysymys on, millä ehdoin he hallitukseen lähtevät ja kuinka muut hallituskumppanit suhtautuvat mahdollisen vaalivoittajan vaatimuksiin. Kansan tahtoa ei varmasti kukaan halua ohittaa, mutta jos Soinin ohella ministeriksi nostetaan vaikkapa Jussi Halla-aho, olisi varmastikin puolin ja toisin nieleskeltävää tavoitteiden yhteensovittamisessa.
Todennäköisesti kumpikaan sinipunan vaihtoehto ei ole kokoomukselle mieluinen siinä tapauksessa, että he ovat päähallituspuolue, vaan kokoomus halunnee tukevamman porvarillisen selkänojan. Hallitukseen osallistumisesta voi kuitenkin tulla keskustalle ongelma, jos vaalitappio realisoituu nykyisten gallupien tasolle. Hallitusvastuu jättiromahduksen jälkeen olisi suuri riski keskustapuolueen tulevaisuudelle.
Voiko gallupeihin luottaa?
Eduskuntavaaleissa 2007 TNS Gallup arvioi SDP:lle 1,2 %-yksikköä liian suuren kannatuksen, mutta osui sekä kokoomuksen että keskustan kohdalla oikeaan 0,2 %-yksikön tarkkuudella. Vastaavasti Taloustutkimus erehtyi kokoomuksen kannatuksessa 1,9 %-yksikköä alaspäin, keskustan kannatuksessa 1,6 %-yksikköä ylöspäin mutta SDP:n kannatus mitattiin peräti 0,1 %-yksikön tarkkuudella oikeaksi. Sauli Niinistö nosti tuolloin hyvin tuohduksissaan äläkän Yleisradiolle väärin mitatusta gallupista, minkä seurauksena Taloustutkimus joutui uudistamaan tutkimusmetodiaan. Tästäkin huolimatta gallupit ovat osoittaneet varsin tarkkoja ennusteita lopullisista tuloksista. On kuitenkin huomioitava, että nyt mittauksissa on ollut paljon kannastaan epävarmoja vastaajia. Äkilliset vaihtelut ennen vaaleja ovat siten todennäköisempiä kuin aiemmin. Toisaalta epävarmuuden lisääntyminen voi tarkoittaa myös passivoitumista ja johtaa äänestysaktiivisuuden laskuun.
sunnuntai, 3. lokakuuta 2010
Edessä välivaalit?
Savon Sanomat kirjoittajabvieras 3.10.2010
Ruotsin vaalitulos herätti keskustelun poliittisten valtarakenteiden muuttumisesta. On kauhisteltu ruotsidemokraattien nousua parlamenttiin ja hämmästelty demareiden tappiota.
Suomessa kokoomus ja vihreät ovat hehkuttaneet Ruotsin tulosta, koska sisarpuolueet menestyivät hyvin lahden toisella puolen. Tällä pyritään synnyttämään mielleyhtymä ensi kevään eduskuntavaaleihin Suomessa.
Huhuja riittää
Jos mediaa olisi uskominen, voisi kuvitella hetkittäin, että sosiaalidemokratia on katoamassa poliittiselta kartalta. Mark Twainin sanoin voisi kuitenkin todeta, että huhut kuolemastamme ovat vahvasti liioiteltuja.
Ihmeellistä sinänsä, ettei julkinen keskustelu huomaa tai halua huomata demareiden olevan edelleen suurin puolue Ruotsissa. Esimerkiksi Ruotsin vihreiden kannatus oli alle neljännes demareiden kannatuksesta.
Jos vastaava vaalitulos syntyisi Suomessa, olisivat demarit nyt ottamassa pääministeripaikan ja vetovastuun hallituksen muodostamisessa. Sen Ruotsin tuloksesta voinee todeta, ettei punavihreällä blokilla ole sen parempia menestymisen mahdollisuuksia kuin puolueilla omina itsenään.
Työväenliikkeen arvostelijoiden lienee myös syytä huomata, että Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo pitkään olleet kannatusmittauksissa toiseksi suurin puolue. Olkoonkin, että historian perspektiivissä kannatuksen pitäisi olla korkeampi, mutta eipä muidenkaan suurimpien puolueiden gallup-kannatus päätä huimaa.
Uuteen poliittiseen kulttuuriin kuuluvat nopeat heilahtelut kannatusmuutoksissa. Tämä on väistämätön seuraus, kun yhä useammat ilmoittavat mittauksissa kuuluvansa epävarmojen joukkoon ja samanaikaisesti puolueiden vakiintuneiden kannattajien määrät ovat laskeneet.
Myöskään oppositioasema ei ole tae kohoavasta kannatuksesta. Vaikeutuvina aikoina ihmiset turvaavat helpommin valtaapitäviin tai protestoivat.
Kohti fiilisvaaleja
Ennen käytiin asiavaaleja, sitten henkilövaaleja ja nyt olemme siirtyneet fiilisvaalien aikaan. Tällöin vähäisiltäkin tuntuvat yksityiskohdat voivat muodostaa ilmapiirin, joka toimii joko myönteisen tai kielteisen tunnelman luojana ja vaikuttaa kannatukseen ennalta arvaamattomalla tavalla.
Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää työperäisestä maahanmuutosta käytyä keskustelua. Vaikutus tunnelmiin on ollut paljon suurempi kuin mitä asian merkittävyys edellyttää.
Viime gallup-mittauksissa kannastaan epävarmojen osuus on kasvanut. Tämä kuvastaa hämmennystä äänestäjien keskuudessa. Vanhemmat sukupolvet odottavat politiikalta eri asioita kuin nuoret. Suuret ikäluokat ovat enemmän asiaorientoituneita, ja nuoremmille maistuvat paremmin tunnelmat.
Vaalirahakohu, skandaalit, pinnallistunut uutisointi ja julkkiskeskeisyys syövät politiikan uskottavuutta kaikkien keskuudessa.
Kokoomus tuotteistaa hyvää fiilistä. Vihreät vastaavat oikeisto-vasemmisto-asetelmasta välinpitämättömän yliopistoväen odotuksiin. Perussuomalaisten ruokaa on poliittisen valtaeliitin vieraantuminen kansalaisten arjesta.
Perinteisten työpaikkojen karkaaminen toiselle puolelle maailmaa syö työväenliikkeen kannatusta. Verorahoitteisten palveluiden rapautuminen vie uskottavuuden hyvinvointiyhteiskunnalta. Maaseutu autioituu.
Oikeisto lihoo
Kysymys on myös koko Euroopassa tapahtuvista asioista. Oikeisto on vahvistanut asemiaan ja erilaiset populistiliikkeet ovat saaneet paikkoja parlamenteista. Pohjana tälle kehitykselle toimivat useimmissa maissa samankaltaiset ilmiöt: työpaikkojen siirtyminen maapallon toiselle puolen, maahanmuutto, julkisen sektorin rahoitusongelmat, ilmastonmuutos, skandaalit ja politiikan pinnallistuminen.
Työssäkäyvien ostovoima on parantunut pitkään jatkuneiden veronalennusten ansiosta. Samaan aikaan julkiset palvelut ovat heikentyneet. Keskustaoikeisto on luonut järjestelmiä, joilla palvelutuotannon yksityistämistä tuetaan. Moni on valmis maksamaan paremmista palveluista, tai jopa pakotettu maksamaan niistä. Vaurastunut työssäkäyvä keskiluokka kykenee selviytymään, mutta eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden ostovoima on kauan siiten pudonnut tästä kehityksestä.
Seuraavat vaalit saattavat sittenkin olla Suomessa välivaalit. On suuri riski, että äänestysprosentti jää alhaiseksi. Politiikan suunnan muutokselle on vaikea nähdä syntyvän tilaa. Vahvat visiot ja vahvat johtajat puuttuvat. Myös vahva tuki äänestäjiltä jää silloin saamatta. Puoluekenttä pirstaloituu ja puolueiden kannatukset lähenevät toisiaan niin kuin nyt on käymässä. Vaalirahakohun jälkimainingit häiritsevät yhä.
Ehkä tämän demokratiasynkeyden keskellä on näköpiirissä kuitenkin jotain hyvääkin. Poliittinen keskustelu on viime aikoina ollut tasapainoisempaa. Oppositio on saanut uskottavuutta argumenteilleen. SDP:n jättäytyminen viime välikysymyksen ulkopuolelle enteilee uudenlaista otetta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarvitaan ennen vaaleja, mutta ennen kaikkea tarvitaan luotettavaa ja uskottavaa politiikkaa.
Ruotsin vaalitulos herätti keskustelun poliittisten valtarakenteiden muuttumisesta. On kauhisteltu ruotsidemokraattien nousua parlamenttiin ja hämmästelty demareiden tappiota.
Suomessa kokoomus ja vihreät ovat hehkuttaneet Ruotsin tulosta, koska sisarpuolueet menestyivät hyvin lahden toisella puolen. Tällä pyritään synnyttämään mielleyhtymä ensi kevään eduskuntavaaleihin Suomessa.
Huhuja riittää
Jos mediaa olisi uskominen, voisi kuvitella hetkittäin, että sosiaalidemokratia on katoamassa poliittiselta kartalta. Mark Twainin sanoin voisi kuitenkin todeta, että huhut kuolemastamme ovat vahvasti liioiteltuja.
Ihmeellistä sinänsä, ettei julkinen keskustelu huomaa tai halua huomata demareiden olevan edelleen suurin puolue Ruotsissa. Esimerkiksi Ruotsin vihreiden kannatus oli alle neljännes demareiden kannatuksesta.
Jos vastaava vaalitulos syntyisi Suomessa, olisivat demarit nyt ottamassa pääministeripaikan ja vetovastuun hallituksen muodostamisessa. Sen Ruotsin tuloksesta voinee todeta, ettei punavihreällä blokilla ole sen parempia menestymisen mahdollisuuksia kuin puolueilla omina itsenään.
Työväenliikkeen arvostelijoiden lienee myös syytä huomata, että Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo pitkään olleet kannatusmittauksissa toiseksi suurin puolue. Olkoonkin, että historian perspektiivissä kannatuksen pitäisi olla korkeampi, mutta eipä muidenkaan suurimpien puolueiden gallup-kannatus päätä huimaa.
Uuteen poliittiseen kulttuuriin kuuluvat nopeat heilahtelut kannatusmuutoksissa. Tämä on väistämätön seuraus, kun yhä useammat ilmoittavat mittauksissa kuuluvansa epävarmojen joukkoon ja samanaikaisesti puolueiden vakiintuneiden kannattajien määrät ovat laskeneet.
Myöskään oppositioasema ei ole tae kohoavasta kannatuksesta. Vaikeutuvina aikoina ihmiset turvaavat helpommin valtaapitäviin tai protestoivat.
Kohti fiilisvaaleja
Ennen käytiin asiavaaleja, sitten henkilövaaleja ja nyt olemme siirtyneet fiilisvaalien aikaan. Tällöin vähäisiltäkin tuntuvat yksityiskohdat voivat muodostaa ilmapiirin, joka toimii joko myönteisen tai kielteisen tunnelman luojana ja vaikuttaa kannatukseen ennalta arvaamattomalla tavalla.
Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää työperäisestä maahanmuutosta käytyä keskustelua. Vaikutus tunnelmiin on ollut paljon suurempi kuin mitä asian merkittävyys edellyttää.
Viime gallup-mittauksissa kannastaan epävarmojen osuus on kasvanut. Tämä kuvastaa hämmennystä äänestäjien keskuudessa. Vanhemmat sukupolvet odottavat politiikalta eri asioita kuin nuoret. Suuret ikäluokat ovat enemmän asiaorientoituneita, ja nuoremmille maistuvat paremmin tunnelmat.
Vaalirahakohu, skandaalit, pinnallistunut uutisointi ja julkkiskeskeisyys syövät politiikan uskottavuutta kaikkien keskuudessa.
Kokoomus tuotteistaa hyvää fiilistä. Vihreät vastaavat oikeisto-vasemmisto-asetelmasta välinpitämättömän yliopistoväen odotuksiin. Perussuomalaisten ruokaa on poliittisen valtaeliitin vieraantuminen kansalaisten arjesta.
Perinteisten työpaikkojen karkaaminen toiselle puolelle maailmaa syö työväenliikkeen kannatusta. Verorahoitteisten palveluiden rapautuminen vie uskottavuuden hyvinvointiyhteiskunnalta. Maaseutu autioituu.
Oikeisto lihoo
Kysymys on myös koko Euroopassa tapahtuvista asioista. Oikeisto on vahvistanut asemiaan ja erilaiset populistiliikkeet ovat saaneet paikkoja parlamenteista. Pohjana tälle kehitykselle toimivat useimmissa maissa samankaltaiset ilmiöt: työpaikkojen siirtyminen maapallon toiselle puolen, maahanmuutto, julkisen sektorin rahoitusongelmat, ilmastonmuutos, skandaalit ja politiikan pinnallistuminen.
Työssäkäyvien ostovoima on parantunut pitkään jatkuneiden veronalennusten ansiosta. Samaan aikaan julkiset palvelut ovat heikentyneet. Keskustaoikeisto on luonut järjestelmiä, joilla palvelutuotannon yksityistämistä tuetaan. Moni on valmis maksamaan paremmista palveluista, tai jopa pakotettu maksamaan niistä. Vaurastunut työssäkäyvä keskiluokka kykenee selviytymään, mutta eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden ostovoima on kauan siiten pudonnut tästä kehityksestä.
Seuraavat vaalit saattavat sittenkin olla Suomessa välivaalit. On suuri riski, että äänestysprosentti jää alhaiseksi. Politiikan suunnan muutokselle on vaikea nähdä syntyvän tilaa. Vahvat visiot ja vahvat johtajat puuttuvat. Myös vahva tuki äänestäjiltä jää silloin saamatta. Puoluekenttä pirstaloituu ja puolueiden kannatukset lähenevät toisiaan niin kuin nyt on käymässä. Vaalirahakohun jälkimainingit häiritsevät yhä.
Ehkä tämän demokratiasynkeyden keskellä on näköpiirissä kuitenkin jotain hyvääkin. Poliittinen keskustelu on viime aikoina ollut tasapainoisempaa. Oppositio on saanut uskottavuutta argumenteilleen. SDP:n jättäytyminen viime välikysymyksen ulkopuolelle enteilee uudenlaista otetta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarvitaan ennen vaaleja, mutta ennen kaikkea tarvitaan luotettavaa ja uskottavaa politiikkaa.
V vai W
Kirjoittajavieras Savon Sanomissa 29.8.2010
Alkukesästä ehdittiin jo arvella, että taantuma on ohi, mutta tiedot USA:n talouden kehityksestä ovat saaneet asiantuntijat varpailleen. Asuntomarkkinoiden tilanne on huonontunut ja työttömyyden lasku on pysähtynyt.
Pelot siitä, että taantuma noudattaakin w-käyrää ja edessä on uusi pudotus, ovat vahvistuneet. Ilmeisesti 2009 käynnistynyt nousukehitys onkin johtunut pääosin elvytysmiljardeista ja todellinen kasvu ei olekaan vielä lähtenyt käyntiin.
Kysymys kuuluukin, onko kasvu saavuttanut läntisessä maailmassa lopullisen lakipisteensä?
Jos asiaa tarkastelee Euroalueen valtioiden julkisen sektorin tasapainon näkökulmasta, on yhtä lailla syytä olla huolissaan. Yhteiskunnan syli on leveä, mutta ei sekään mitä vain kestä.
Velkaantuneisuus suhteessa bruttokansantuotteeseen on ylittänyt sadan prosentin rajan Kreikassa ja Italiassa. Euroalueen keskiarvo on 80 prosenttia. Suomen tilanne sinällään on positiivinen muihin verrattuna. Velan osuus bruttokansantuotteesta on vain 45 prosentin luokkaa, vaikka velkamiljardit hurjilta tuntuvatkin. Toisaalta myös Suomelle tärkeän Saksan taloudellinen tilanne on hyvä.
Kun valtio ja kunnat tekevät talousarviotaan ensi vuotta varten, ei ole näköpiirissä, mikä todellinen kehitys ensi vuonna tulee olemaan. On käsittämätöntä, että tällaisena aikana valtion budjetista käydyssä poliittisessa keskustelussa pääaiheeksi on noussut Pohjanmaan ratahanke ja Itämeren suojelu. Tärkeitä kohteita varmaankin, mutta juurikaan mitään tekemistä niillä ei ole suomalaisten pärjäämisen kanssa.
Vaalien lähestyessä olisi syytä alkaa tosissaan arvioimaan Suomen tulevaa kehitystä, niin kilpailukyvyn, työpaikkojen kuin palveluidenkin näkökulmasta.
Isojen yritysten perustuotantoa on siirtynyt jo pitkän aikaa halvan tuotannon maihin. Yritykset pyrkivät maksimoimaan voittojaan ja jos joku suostuu valmistamaan tavaran kymmeniä kertoja halvemmalla, niin vapaassa markkinataloudessa tuotanto etsiytyy tuottavimpaan maailman kolkkaan.
Pääoma kilpailuttaa työntekijöitä. Ainoa finanssimarkkinoiden valtaa häiritsevä tekijä on ammattiyhdistysliike, joka edes jollain tavoin pyrkii pitämään työntekijän puolta.
Palveluista vientituote
Jotkut ovat sitä mieltä, että energiakysymyksellä ratkaistaan Suomen pärjääminen.
En millään usko, että tämä riittää tulevaisuudessa. Suomalaisen perusteollisuuden kilpailukykyä pitää tukea, mutta vain sen varaan emme voi jäädä. Ainoa tapa menestyä on osata jotain paremmin kuin muualla - valmistaa tuotteita tai palveluita, jotka me olemme keksineet ja joiden kehittämisen me osaamme parhaiten.
1990-luvulla suomalaiset havaitsivat, että kännykkä ja tekstiviesti olivat käteviä laitteita yhteydenpitoon. Valmistimme niitä ja pian muutkin huomasivat, että kännykkä on kätevä laite. Suomi pärjäsi tässä kisassa kauan. Mutta nyt myös elektroniikkateollisuus on alkanut etsiytyä halvemman työvoiman markkinoille.
Seuraava suomalainen innovaatio voisi hyvinkin olla energiansäästöön liittyvät tuotteet ja keksinnöt. Kännyköitä ja mökkitelevisioita voi jo nyt ladata edullisilla aurinkopaneelilaitteilla. Maalämpöpumpuilla lämmitetään taloja ja autoihin kehitellään hybridijarruja. Nämä tuotteet eivät kuitenkaan synny itsekseen, niiden kehittämistä ja kaupallistamista pitää tukea.
Moni teollisuuden nimiin vannova kavahtaa, kun puhutaan palveluiden myynnistä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta omistaa kuitenkin maailman parhaimman koulutus- ja terveysosaamisen. Palvelut voisivat hyvin olla vientituotteitamme siinä missä tavaratkin. Työtä nekin Suomeen ja suomalaisille tuovat.
Arvot koetuksella
Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus on talouden ohella suuri poliittinen kysymys. Ikääntymisen lisäkustannus on Suomelle 2,6 miljardia euroa seuraavan kymmenen vuoden aikana, valtion tulot taas saamaan aikaan 40 miljardia vuodessa. Kun tähän yhtälöön lisätään teollisuustuotannon rakenteellinen muutos, ilmastonmuutos ja lisääntyvä maahanmuutto, on syytä olla huolissaan hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta.
Tutkija Siv Sandberg ennustaa, että tulevaisuudessa kuntasektorin merkitys pienenee hyvinvointiyhteiskunnan toteuttajana, julkinen palvelutuotantojärjestelmä hajautuu ja monipuolistuu.
Kuntarakenne muuttuu koko ajan kohti suurempia yksiköitä, kuntien rooli vaihtuu palveluiden tuottajasta maksajaksi, organisaatiot toimivat enemmän kuntalais- ja tarvelähtöisesti kuin valtion organisoimana ja kuntien erilaisuus vahvistuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hyvinvointiyhteiskunta voisi edelleen nojata tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteille.
Suomessa on käyty pitkään poliittista kamppailua julkisesta palvelutuotannosta. On huomattava, että julkinen palvelutuotanto tarkoittaa eri asiaa kuin julkiset palvelut.
Olisi aika pohtia koko Euroopan tasolla, miten hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset periaatteet tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja korkea työllisyys toteutuisivat esimerkiksi Siv Sandbergin kuvaamassa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tämä on suuri poliittinen valinta, koska verovarojen käytöstä päättävät poliitikot, eivät suinkaan sijoitusmarkkinat.
Oikeiston haaveilema yksilöiden yhteiskunta tukee menestyjiä, mutta suomalainen hyvinvointi on tähän saakka syntynyt pitämällä kaikista huolta. Pienenä kansakuntana voimme menestyä vain yhdessä tekemällä.
Alkukesästä ehdittiin jo arvella, että taantuma on ohi, mutta tiedot USA:n talouden kehityksestä ovat saaneet asiantuntijat varpailleen. Asuntomarkkinoiden tilanne on huonontunut ja työttömyyden lasku on pysähtynyt.
Pelot siitä, että taantuma noudattaakin w-käyrää ja edessä on uusi pudotus, ovat vahvistuneet. Ilmeisesti 2009 käynnistynyt nousukehitys onkin johtunut pääosin elvytysmiljardeista ja todellinen kasvu ei olekaan vielä lähtenyt käyntiin.
Kysymys kuuluukin, onko kasvu saavuttanut läntisessä maailmassa lopullisen lakipisteensä?
Jos asiaa tarkastelee Euroalueen valtioiden julkisen sektorin tasapainon näkökulmasta, on yhtä lailla syytä olla huolissaan. Yhteiskunnan syli on leveä, mutta ei sekään mitä vain kestä.
Velkaantuneisuus suhteessa bruttokansantuotteeseen on ylittänyt sadan prosentin rajan Kreikassa ja Italiassa. Euroalueen keskiarvo on 80 prosenttia. Suomen tilanne sinällään on positiivinen muihin verrattuna. Velan osuus bruttokansantuotteesta on vain 45 prosentin luokkaa, vaikka velkamiljardit hurjilta tuntuvatkin. Toisaalta myös Suomelle tärkeän Saksan taloudellinen tilanne on hyvä.
Kun valtio ja kunnat tekevät talousarviotaan ensi vuotta varten, ei ole näköpiirissä, mikä todellinen kehitys ensi vuonna tulee olemaan. On käsittämätöntä, että tällaisena aikana valtion budjetista käydyssä poliittisessa keskustelussa pääaiheeksi on noussut Pohjanmaan ratahanke ja Itämeren suojelu. Tärkeitä kohteita varmaankin, mutta juurikaan mitään tekemistä niillä ei ole suomalaisten pärjäämisen kanssa.
Vaalien lähestyessä olisi syytä alkaa tosissaan arvioimaan Suomen tulevaa kehitystä, niin kilpailukyvyn, työpaikkojen kuin palveluidenkin näkökulmasta.
Isojen yritysten perustuotantoa on siirtynyt jo pitkän aikaa halvan tuotannon maihin. Yritykset pyrkivät maksimoimaan voittojaan ja jos joku suostuu valmistamaan tavaran kymmeniä kertoja halvemmalla, niin vapaassa markkinataloudessa tuotanto etsiytyy tuottavimpaan maailman kolkkaan.
Pääoma kilpailuttaa työntekijöitä. Ainoa finanssimarkkinoiden valtaa häiritsevä tekijä on ammattiyhdistysliike, joka edes jollain tavoin pyrkii pitämään työntekijän puolta.
Palveluista vientituote
Jotkut ovat sitä mieltä, että energiakysymyksellä ratkaistaan Suomen pärjääminen.
En millään usko, että tämä riittää tulevaisuudessa. Suomalaisen perusteollisuuden kilpailukykyä pitää tukea, mutta vain sen varaan emme voi jäädä. Ainoa tapa menestyä on osata jotain paremmin kuin muualla - valmistaa tuotteita tai palveluita, jotka me olemme keksineet ja joiden kehittämisen me osaamme parhaiten.
1990-luvulla suomalaiset havaitsivat, että kännykkä ja tekstiviesti olivat käteviä laitteita yhteydenpitoon. Valmistimme niitä ja pian muutkin huomasivat, että kännykkä on kätevä laite. Suomi pärjäsi tässä kisassa kauan. Mutta nyt myös elektroniikkateollisuus on alkanut etsiytyä halvemman työvoiman markkinoille.
Seuraava suomalainen innovaatio voisi hyvinkin olla energiansäästöön liittyvät tuotteet ja keksinnöt. Kännyköitä ja mökkitelevisioita voi jo nyt ladata edullisilla aurinkopaneelilaitteilla. Maalämpöpumpuilla lämmitetään taloja ja autoihin kehitellään hybridijarruja. Nämä tuotteet eivät kuitenkaan synny itsekseen, niiden kehittämistä ja kaupallistamista pitää tukea.
Moni teollisuuden nimiin vannova kavahtaa, kun puhutaan palveluiden myynnistä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta omistaa kuitenkin maailman parhaimman koulutus- ja terveysosaamisen. Palvelut voisivat hyvin olla vientituotteitamme siinä missä tavaratkin. Työtä nekin Suomeen ja suomalaisille tuovat.
Arvot koetuksella
Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus on talouden ohella suuri poliittinen kysymys. Ikääntymisen lisäkustannus on Suomelle 2,6 miljardia euroa seuraavan kymmenen vuoden aikana, valtion tulot taas saamaan aikaan 40 miljardia vuodessa. Kun tähän yhtälöön lisätään teollisuustuotannon rakenteellinen muutos, ilmastonmuutos ja lisääntyvä maahanmuutto, on syytä olla huolissaan hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta.
Tutkija Siv Sandberg ennustaa, että tulevaisuudessa kuntasektorin merkitys pienenee hyvinvointiyhteiskunnan toteuttajana, julkinen palvelutuotantojärjestelmä hajautuu ja monipuolistuu.
Kuntarakenne muuttuu koko ajan kohti suurempia yksiköitä, kuntien rooli vaihtuu palveluiden tuottajasta maksajaksi, organisaatiot toimivat enemmän kuntalais- ja tarvelähtöisesti kuin valtion organisoimana ja kuntien erilaisuus vahvistuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hyvinvointiyhteiskunta voisi edelleen nojata tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteille.
Suomessa on käyty pitkään poliittista kamppailua julkisesta palvelutuotannosta. On huomattava, että julkinen palvelutuotanto tarkoittaa eri asiaa kuin julkiset palvelut.
Olisi aika pohtia koko Euroopan tasolla, miten hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset periaatteet tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja korkea työllisyys toteutuisivat esimerkiksi Siv Sandbergin kuvaamassa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tämä on suuri poliittinen valinta, koska verovarojen käytöstä päättävät poliitikot, eivät suinkaan sijoitusmarkkinat.
Oikeiston haaveilema yksilöiden yhteiskunta tukee menestyjiä, mutta suomalainen hyvinvointi on tähän saakka syntynyt pitämällä kaikista huolta. Pienenä kansakuntana voimme menestyä vain yhdessä tekemällä.
Median puristuksessa
Savon Sanomien kirjoittajavieras 25.7.2010
Kuluneella viikolla olemme saaneet tauon jälkeen seurata poliittista kädenvääntöä. Porin Suomi Areena on pikkuhiljaa kasvamassa Ruotsin Almedalenin viikon kaltaiseksi politiikan kesätapahtumaksi. Ruotsissa Visbyn Almedalsveckan on vuoden seuratuimpia poliittisia tapahtumia. Toivottavasti myös Suomi Areena saa ajan myötä samanlaisen statuksen.
Erityisesti uuden pääministerin Mari Kiviniemen ensiesiintymiset ovat olleet kiinnostavaa katsottavaa. Merkille pantavaa on, että Kiviniemi on lyhyen pääministerikautensa aikana jo muutamaan kertaan toistanut, että Suomen pitäisi joutua melkoiseen katastrofiin, jotta 90-luvun kaltaisiin leikkauksiin jouduttaisiin.
Kun hätä alkaa olla suuri, keskustan strategiana on ollut johdattaa keskustelu 90-luvun lamaan. Keskustahan oli oppositiossa vuodet 1995-2003. Myös ex-pääministeri Vanhanen otti omana aikanaan moneen kertaan esille Lipposen hallituksen leikkaukset. Nykyisessä poliittisessa uutisoinnissa nämä väitteet uppoavat kuin veitsi voihin.
Epäolennaisuus myy
Harva muistaa tai haluaa muistella, ettei Suomi saanut enää lisää velkaa 90-luvun puolivälissä. Muita vaihtoehtoja kuin julkisten menojen supistukset ei tosiasiallisesti ollut. Lipposen johdolla kuitenkin hyvinvointiyhteiskunta pelastui, Suomen kilpailukyky kohosi huippuunsa ja työllisyys saatiin tukevalle kasvu-uralle. Nyt porvarihallituksen kaudella Suomesta on lähtenyt ennätysmäärä yrityksiä ja olemme joutumassa paljon suuremman rakennemuutoksen kouriin kuin moni uskaltaa tällä hetkellä ääneen sanoa.
Kun olen saanut nyt parin kuukauden ajan seurata vähän etäämmältä politiikan liikkeitä, olen entistä hämmästyneempi poliittisen journalismin tilasta. Välinpitämätön pinnallisuus kukoistaa uutisissa. Harvat toimittajat tekevät taustoittavia asiaselvityksiä tai kyseenalaistavat asia-argumentteja. Huomio kiinnittyy pinnalliseen hömppäjulkisuuteen, pukeutumiseen ja kampauksiin. Taustoittavissa jutuissa tirkistellään politiikan kärkinimien yksityiselämään. Tämä taas johtaa siihen, että poliitikot joutuvat alistumaan erilaisiin simputusleikkeihin saadakseen sanomaansa esille.
Myös puolueet pyrkivät hyödyntämään median heikkouksia. Tunnustan, että esimerkiksi vaalirahajulkaisut ajoitettiin tietoisesti iltaan, koska näin sai oman viestinsä parhaiten lävitse. Sähköinen media teki jutut kovalla kiireellä iltauutisiin. Seuraavana päivänä uutinen oli jo vanha, eikä printtimedia saanut enää mitään uutta näkökulmaa aikaiseksi.
Henkilöihin keskittynyt julkisuus on myös johtanut siihen, että puolueiden menestystä arvioidaan yhä enemmän puoluejohtojen kautta.
Erityisesti perussuomalaisten kohonnutta kannatusta on selitetty Timo Soinilla. Mutta kuinka ollakaan, kun Soini poistui EU-parlamenttiin ja päivittäiset letkautukset vähenivät, kannatus onkin kohonnut. Tämä viittaa vahvasti siihen, että perussuomalaisten kannatuksen nousuun on olemassa paljon muita syitä kuin yksi mies. Siinä suhteessa en aliarvioisi perussuomalaisten mahdollisuuksia seuraavissa eduskuntavaaleissa, vaikka tunnettuja ehdokkaita tuskin listoilta monia löytyykään.
Vaikuttaakin siltä, että yhä useamman mielessä perinteinen oikeisto-vasemmisto jako ei ole enää niin määräävä tekijä äänestyskäyttäytymisen vaikuttimena. Tilalle on tullut uusia jakavia kysymyksiä kuten maahanmuuttopolitiikka tai ympäristöpolitiikka.
Johtaja ja visio
Taloustilanne, Suomen kilpailukyky, työllisyys, ympäristön tila ja hyvinvointiyhteiskunta ovat lähivuosien merkittävimmin ihmisten elämään vaikuttavat asiat, vaikkei niitä kaiken hömppäjulkisuuden takaa havaitsisikaan.
Taloustilanteen kannalta pääministeri Kiviniemen lausahdus, ettemme tule tarvitsemaan leikkauksia, muodostaa mielenkiintoisen vedenjakajan. Tähän lausahdukseen olisi syytä sukeltaa syvemmälle. Suomi ottaa tällä hetkellä runsaasti velkaa julkisen talouden kuluihin. Koko Eurooppa ja myös Yhdysvallat ottavat runsaasti velkaa jokapäiväiseen kulutukseen. Kiinalaiset taas lainaavat rahaa muulle maailmalle. Jos Kiina päättäisi yhtäkkiä sulkea lainahanat, joutuisivat länsivallat pahoihin talousvaikeuksiin.
Olen päivä päivältä entistä taipuvaisempi synkistelemään taloustilanteen kehittymisen suhteen. Kun samaan aikaa työttömyys lisääntyy, mutta veneiden myyntimäärät kasvavat kuuman kesän johdosta, on jotain pielessä.
Voimme säästää monessa kohtaa julkisen talouden kuluissa, jos on pakko. Eikä hyvinvointiyhteiskuntaa tarvitse silti tuhota. Mutta aina löytyy syyttävän populistinen sormi, joka estää järkevien päätösten tekemisen.
Tarvittaisiinkin vahvaa johtajaa vahvalla visiolla johtamaan hyvinvointi-Suomi ulos tulevaisuuden ahdingosta. Nykyisillä poliittisilla resepteillä se ei onnistu.
Yksityistäminen ja juustohöylämäinen kamreeripolitiikka johtavat hyvinvointiyhteiskunnan tuhoon.
Kuluneella viikolla olemme saaneet tauon jälkeen seurata poliittista kädenvääntöä. Porin Suomi Areena on pikkuhiljaa kasvamassa Ruotsin Almedalenin viikon kaltaiseksi politiikan kesätapahtumaksi. Ruotsissa Visbyn Almedalsveckan on vuoden seuratuimpia poliittisia tapahtumia. Toivottavasti myös Suomi Areena saa ajan myötä samanlaisen statuksen.
Erityisesti uuden pääministerin Mari Kiviniemen ensiesiintymiset ovat olleet kiinnostavaa katsottavaa. Merkille pantavaa on, että Kiviniemi on lyhyen pääministerikautensa aikana jo muutamaan kertaan toistanut, että Suomen pitäisi joutua melkoiseen katastrofiin, jotta 90-luvun kaltaisiin leikkauksiin jouduttaisiin.
Kun hätä alkaa olla suuri, keskustan strategiana on ollut johdattaa keskustelu 90-luvun lamaan. Keskustahan oli oppositiossa vuodet 1995-2003. Myös ex-pääministeri Vanhanen otti omana aikanaan moneen kertaan esille Lipposen hallituksen leikkaukset. Nykyisessä poliittisessa uutisoinnissa nämä väitteet uppoavat kuin veitsi voihin.
Epäolennaisuus myy
Harva muistaa tai haluaa muistella, ettei Suomi saanut enää lisää velkaa 90-luvun puolivälissä. Muita vaihtoehtoja kuin julkisten menojen supistukset ei tosiasiallisesti ollut. Lipposen johdolla kuitenkin hyvinvointiyhteiskunta pelastui, Suomen kilpailukyky kohosi huippuunsa ja työllisyys saatiin tukevalle kasvu-uralle. Nyt porvarihallituksen kaudella Suomesta on lähtenyt ennätysmäärä yrityksiä ja olemme joutumassa paljon suuremman rakennemuutoksen kouriin kuin moni uskaltaa tällä hetkellä ääneen sanoa.
Kun olen saanut nyt parin kuukauden ajan seurata vähän etäämmältä politiikan liikkeitä, olen entistä hämmästyneempi poliittisen journalismin tilasta. Välinpitämätön pinnallisuus kukoistaa uutisissa. Harvat toimittajat tekevät taustoittavia asiaselvityksiä tai kyseenalaistavat asia-argumentteja. Huomio kiinnittyy pinnalliseen hömppäjulkisuuteen, pukeutumiseen ja kampauksiin. Taustoittavissa jutuissa tirkistellään politiikan kärkinimien yksityiselämään. Tämä taas johtaa siihen, että poliitikot joutuvat alistumaan erilaisiin simputusleikkeihin saadakseen sanomaansa esille.
Myös puolueet pyrkivät hyödyntämään median heikkouksia. Tunnustan, että esimerkiksi vaalirahajulkaisut ajoitettiin tietoisesti iltaan, koska näin sai oman viestinsä parhaiten lävitse. Sähköinen media teki jutut kovalla kiireellä iltauutisiin. Seuraavana päivänä uutinen oli jo vanha, eikä printtimedia saanut enää mitään uutta näkökulmaa aikaiseksi.
Henkilöihin keskittynyt julkisuus on myös johtanut siihen, että puolueiden menestystä arvioidaan yhä enemmän puoluejohtojen kautta.
Erityisesti perussuomalaisten kohonnutta kannatusta on selitetty Timo Soinilla. Mutta kuinka ollakaan, kun Soini poistui EU-parlamenttiin ja päivittäiset letkautukset vähenivät, kannatus onkin kohonnut. Tämä viittaa vahvasti siihen, että perussuomalaisten kannatuksen nousuun on olemassa paljon muita syitä kuin yksi mies. Siinä suhteessa en aliarvioisi perussuomalaisten mahdollisuuksia seuraavissa eduskuntavaaleissa, vaikka tunnettuja ehdokkaita tuskin listoilta monia löytyykään.
Vaikuttaakin siltä, että yhä useamman mielessä perinteinen oikeisto-vasemmisto jako ei ole enää niin määräävä tekijä äänestyskäyttäytymisen vaikuttimena. Tilalle on tullut uusia jakavia kysymyksiä kuten maahanmuuttopolitiikka tai ympäristöpolitiikka.
Johtaja ja visio
Taloustilanne, Suomen kilpailukyky, työllisyys, ympäristön tila ja hyvinvointiyhteiskunta ovat lähivuosien merkittävimmin ihmisten elämään vaikuttavat asiat, vaikkei niitä kaiken hömppäjulkisuuden takaa havaitsisikaan.
Taloustilanteen kannalta pääministeri Kiviniemen lausahdus, ettemme tule tarvitsemaan leikkauksia, muodostaa mielenkiintoisen vedenjakajan. Tähän lausahdukseen olisi syytä sukeltaa syvemmälle. Suomi ottaa tällä hetkellä runsaasti velkaa julkisen talouden kuluihin. Koko Eurooppa ja myös Yhdysvallat ottavat runsaasti velkaa jokapäiväiseen kulutukseen. Kiinalaiset taas lainaavat rahaa muulle maailmalle. Jos Kiina päättäisi yhtäkkiä sulkea lainahanat, joutuisivat länsivallat pahoihin talousvaikeuksiin.
Olen päivä päivältä entistä taipuvaisempi synkistelemään taloustilanteen kehittymisen suhteen. Kun samaan aikaa työttömyys lisääntyy, mutta veneiden myyntimäärät kasvavat kuuman kesän johdosta, on jotain pielessä.
Voimme säästää monessa kohtaa julkisen talouden kuluissa, jos on pakko. Eikä hyvinvointiyhteiskuntaa tarvitse silti tuhota. Mutta aina löytyy syyttävän populistinen sormi, joka estää järkevien päätösten tekemisen.
Tarvittaisiinkin vahvaa johtajaa vahvalla visiolla johtamaan hyvinvointi-Suomi ulos tulevaisuuden ahdingosta. Nykyisillä poliittisilla resepteillä se ei onnistu.
Yksityistäminen ja juustohöylämäinen kamreeripolitiikka johtavat hyvinvointiyhteiskunnan tuhoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
